Matkalla, osa 3: Fyn

Matkalla, osa 3: Fyn

Kotona Kalliossa olen kaupunkilaismimmi henkeen ja vereen. Sydän sykkii sporakiskojen kalkkeen tahtiin, ja hengitän rauhallisemmin, kun tiedän, että hyvin varustettu kirjastoni sijaitsee kivenheiton päässä. Kadulla vastaan viilettävät ihmiset, ihmisten läsnäolo ylipäätään – se pitää pulssini tasaisena.

Kas, lehmä! Tanskassa ajellessa tulee huristelleeksi lukemattomien laidunmaitten ohi. Ei niin kapeaa rantakaistaletta tien ohessa, ettei siihen mahtuisi lehmää torkkumaan. Tällä kertaa bongattiin vähän harvinaisempi musta märehtijä.
Kas, lehmä! Tanskassa ajellessa tulee huristelleeksi lukemattomien laidunmaitten ohi. Ei niin kapeaa rantakaistaletta tien ohessa, ettei siihen mahtuisi lehmää torkkumaan. Tällä kertaa bongattiin vähän harvinaisempi musta märehtijä.

Vaan kuinka ollakaan, Tanskassa huomasin harkitsevani maalaiselämää. Tai ainakin elelyä pikkukylässä.

FYN

Ylt’ympäri laajenevat viljavat pellot ja hedelmäpuutarhat niin kauas kuin silmä kantaa. Tuo luonto ei hämmästytä suuruudellaan eikä häikäise kauneudellaan, vaan uhkuu rehevyyttä ja viljavuutta ja herättää siten katsojassa tyytyväisen hyvänvoinnin tunteen. (Eva Moltesen o.s. Hällström: Nykyajan Tanska, 1910)

Fynin saaren kaakkoiskulmassa sijaitsee pieni Faaborgin rantakaupunki, jonka kyljessä sijaitsevasta pikkuruisesta Svanningen kylästä saimme tukikohdan parin yön ajaksi.

Faaborgin kävelykeskustassa oli paljon hauskannäköisiä kahviloita ja hotelleja, ja huvisatamassa veneet keikkuivat odottavaisina. Merellinen charmi ja kokoluokka toi mieleen vähän Porvoon; olikin yllätys kuulla, että väkiluku on nykyisellään vain 7000. Ehkä 1200-luvulla perustetun kaupungin puitteet ovat nykyisyyttä suuremmat, ja toisaalta palvelutarjonnassa näkyy varmaan kulttuurieroa.

Faaborgin keskustan maamerkki, kellotorni.
Faaborgin keskustan maamerkki, kellotorni.

Jos Jyllannissa haimme viikinkinähtävyyksiä, erämaaelämyksiä ja hurjia kontrasteja, joiden perässä ajelimme tunnin toisensa perään, nyt oli vuoro ottaa iisimmin.
Koska olisimme ehtineet vain pyörähtämään Odensessa, päätimme suorittamisen sijaan suosiolla skipata H.C. Andersenin kotikaupungin kokonaan. Jotainhan täytyy jäädä varastoon seuraavaa kertaa varten! Fynin saarella ei muutenkaan matkaoppaiden mukaan ole varsinaisesti suuria nähtävyyksiä, mutta se hurmaa matkailijan vehreällä takuuviehättävällä tanskalaismaisemallaan.

Tänne tulimme siis tapaamaan tuttuja. Oli mahtavaa, pientä luksusta lähteä metsäretkelle ja nautiskella termarikahveja leikkikentän mökissä sadekuuron yllätettyä (jälleen), rakennella legoista yhä uudelleen kaatuvia torneja olohuoneen lattialla, laittaa ruokaa ja kokoontua ison pöydän ääreen nauttimaan siitä. Illalla talon hiljennyttyä haaveilla ja parantaa maailmaa, keittiön yläkaappiin lapsiperheen arjessa unohtuneita snapsivarastoja siemaillen.

Suosittelen kokeilemaan seljankukkasnapsia, jos tulee vastaan.
Suosittelen kokeilemaan seljankukkasnapsia, jos tulee vastaan.

Mitä sitä lopulta matkustamiselta haluaa? Mikä on matkanteon ydin? Pientä vai suurta? Tunnistettavaa arkea vai sen katkaisevaa glamouria?

Finland meets Fyn. Alkupalana paikallista savujuustoa ja suomalaista tyrnihilloa, mainio kombo.
Finland meets Fyn. Alkupalana paikallista savujuustoa ja suomalaista tyrnihilloa, mainio kombo.

Mitä milloinkin, itse kullekin, kuhunkin tarpeeseen. Mutta yksi todella hyvä syy on ihmiset, ihanat ihmiset. Ja heidän kauttaan avautuu myös matkakohde: kuinka mielellään sitä kuuntelee ajattelevan ihmisen kertovan omia mietteitään arjesta, politiikasta, kulttuurista tai kirjallisuudesta. Ja niistä haaveistaan.

Se todella tuntuu yhä pätevältä syyltä ylittää etäisyyksiä.

IN THE COUNTRY

Mikä tekee maaseudusta muualla viehättävämmän kuin Suomessa? Tätä ihmettelin jälkikäteen. Minähän olen ihminen, joka tunnetusti messuaa, että ihmiskunnan kehitys on aina tapahtunut kaupungeissa: miten siihen on syynsä, että puhutaan antiikin Ateenasta ja Roomasta – eikä hämäristä peräkylistä. Sitten sitä yhtäkkiä huomaa sovittelevansa itseään sellaiseen haavekuvaan, jossa ikkunasta näkyy pääasiassa peltoa. (Huom. 1900-luvun alussa rakennetun ja poikkeuksellisen hyvällä maulla remontoidun vanhan maalaistalon isosta ikkunasta.)

Uhkeanpunaiset unikot loistavat pellon laidalla harmaanakin päivänä.

Oikeastaan ei ole ihan ensimmäinen kerta, kun tunsin viehätystä maalaiselämää kohtaan. Mutta poikkeuksetta tällaiset kohtaukset ovat saaneet minut valtaansa ulkomailla, reissussa.Onko se vain turistin illuusiota? Ihan kuin muualla pikkukylät olisivat niin usein elävämpiä, arki orgaanisempaa. Ja maisematkin, ja ne maalaistalotkin saattavat olla kiinnostavampia.

Tämä pittoreski maalastalo olikin kulissi. Moni suomalainen on tietämättään tutustunut Fynin etelärannikkoon - television välityksellä. Faaborgin kunta tukee tiettävästi kuvauksia taloudellisesti, ja alueella on kuvattu meilläkin nähtyjä tv-sarjoja, kuten Tanskan historian suurta vuotta käsittelevä
Tämä pittoreski maalastalo olikin kulissi. Moni suomalainen on tietämättään tutustunut Fynin etelärannikkoon – television välityksellä. Faaborgin kunta tukee tiettävästi kuvauksia taloudellisesti, ja alueella on kuvattu meilläkin nähtyjä tv-sarjoja, kuten Tanskan historian suurta vuotta käsittelevä ”1864”.

KORKEUSEROJA

Tanskan tiet ovat täplitettyjä pienin kylin, ja jokaisessa kylässä nököttää oma valkoinen kirkko. Vaan Svanningen kylän kirkko onkin toista maata. Se tuo mieleen eteläisen Saksan seudun, syystä. Sain kuulla, että aikoinaan kylän pappismies (tms.) oli matkustellut alppimaisemissa, ihastunut kovin alueen rakennustyyliin ja päättänyt kotiin palattuaan uusia remonttia tarvinneen kirkon näitä vaikutteita noudattaen.

Tämän kerrottuaan tuttavamme lisäsi, että sehän sopiikin siinä mielessä, että tätä aluetta kutsutaan Tanskan Alpeiksi. Yritin etsiä maastosta pientä mäennyppylää kummempaa kumparetta ja katseessani lienee käväissyt kysymys, sillä vertauksen kertoja naurahti. Tanska nyt vain on hyvin tasainen maa.

Svanningen kylän persoonallinen kirkko.
Svanningen kylän persoonallinen kirkko.

Yksi kohta on, joka on todella luonnonihana, nim. Svendborg’in salmi saaren etelärannalla. Mereltä päin tullen kapenee meri lahdeksi, jonka suun sulkevat salmeksi kauniit saaret. Lahden pohjukassa on Svendborg’in kaupunki ja sen taustana Tanskan oloihin nähden korkeat kummut – todellinen vuorimaisema. (Nykyajan Tanska.)

EPILOGI: Everything must come to an end

Tätä kirjoittaessani yömyöhään istuskelenkin nyt, odottamatta, tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Meidän piti astua tänään laivaan, mutta, kuinka ollakaan, Söderlänkanin liikennemylläkkä matkan viime metreillä laittoi suunnitelmat uusiksi. Sääliksi kävi kuskia, joka varmakätisesti luotsasi meidät 617 kilometriä Malmöstä Tukholmaan, vain huomataksemme saapuneemme peruuttamattomat kymmenen minuuttia liian myöhään. Kun käytännön asiat järjestyivät ilman suurempia tuskia (yö hotellissa, aamulaiva), tilanne näytti valoisan puolensa: ilta Södermalmilla! Nyt pääsisimmekin testaamaan sen Mariatorgetin lähistöllä sijaitsevan hauskan ravintolan, joka jäi mieleen viime viikon iltakävelyllä.

Asiat voisivat olla toki hullumminkin. Ja sopivaa on, että kun kaikki alkoi Tukholmasta, tällä kertaa tänne myös kaikki päättyy. Yllättävä käänne kruunasi lopulta vaiherikkaan reissun.

Matka alkaa olla lopuillaan, mutta luvassa on vielä ainakin paketti käytännön vinkkejä sekä second hand -shoppailua Aarhusissa.

Matkalla, osa 2: Jyllanti

Matkalla, osa 2: Jyllanti

Ylimalkaan vanhojen kaupunkien vanhat asuintalot enemmän kiinnittävät huomiota kuin uudet. (…) Uusissa nykyajan ihminen mieluummin asuu, mutta vanhoja mieluummin katselee, ne somentavat sen kaupungin, jossa ne sijaitsevat, ja niillä on se ikä, joka luopi niiden ympärille ikäänkuin historiallisen sädekehän.

Minulla on mainio matkakumppani, teos Nykyajan Tanska.

Vuodelta 1910.

FullSizeRender (13)

Miltei huimaa, kun mietin, että pitelen käsissäni fyysistä objektia ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kirjoitin kesäkuussa Waltarin Rouva Skrofin yhteydessä jo siitä, miten ihania vanhat kirjat ovat. Kerta toisensa jälkeen vuosikymmenien, jopa -satojen takaista kirjaa lukiessa myös jaksaa ihmetyttää, miten ajankohtaisilta ne aina tuntuvat.

Katunäkymä Aalborgissa sateisena lauantaina heinäkuussa 2015. En ole varma, määrittelisikö Nykyajan Tanska -teoksen kirjoittaja nämä uusiksi vai vanhoiksi.
Katunäkymä Aalborgissa sateisena lauantaina heinäkuussa 2015. En tiedä, olisiko näillä somilla taloilla ollut jo ”historiallinen sädekehä” Nykyajan Tanska -teoksen kirjoittajan aikana.
Tällä postauksella on varsin korskea otsikko, sillä muutaman päivän aikana näemme Jyllannista luonnollisesti vain murto-osan (ollaan siis symmetrisiä ensimmäisen osan kanssa, ja ytimekkäitä). Meillä oli kaksi löyhää teemaa, joiden pohjalta piirtelimme ajoreittejä kartalle: viikingit ja dyynit.

VIIKINGIT

Jyllannissa on kaksi vanhaa viikinkilinnoitusta, tai niiden jäänteet maastossa. 900-luvun loppupuolella rakennetuista linnoituksista tunnetumpi Fyrkat sijaitsee etelämpänä, Mariagervuonon alkupisteellä, ja sen vieressä on myös viikinkien historiasta kertova keskus. Suurempaa, mutta nykyisellään vaatimattomampaa Aggersborgia olisimme tuskin käyneet vilkaisemassa, jollei se olisi sijainnut majapaikkamme lähistöllä, pohjoisemman Limvuonon rannalla. (Ne viikinkilinnoitukset, nehän tiedetään, kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt kaikki.) Yhteensä näitä linnoituksia on Tanskassa neljä, ja ne kaikki rakennettiin samoihin aikoihin.

Fyrkatissa piti pitää katse tiiviisti jaloissa, jottei astunut tällaisen kaunokaisen päälle. En ole eläissäni nähnyt näin pulskeita etanoita. Niitä oli paljon.
Fyrkatissa piti pitää katse tiiviisti jaloissa, jottei astunut tällaisen kaunokaisen päälle. En ole eläissäni nähnyt näin pulskeita etanoita. Niitä oli paljon.
Sadepäivässä on hyvätkin puolensa: saimme tutustua linnoitukseen ylellisesti yksinämme (yllä mainittuja etanoita lukuun ottamatta) ja kaikessa rauhassa yrittää loihtia silmiemme eteen linnoituksen
loiston vuosia.
Kuva Fyrkatin infotaulusta.
Fyrkatin infotaulu näyttää, miltä linnoitus on aikoinaan näyttänyt (mahdollisesti).
Linnoituksiin liittyy nykyihmisen näkökulmasta monta mysteeriä. Sijainti vuonon lähistöllä oli kätevä, mutta miksi ne tarkalleen ottaen rakennettiin? Ja ennen kaikkea: miten? Halkaisijat ovat valtavia, Fyrkatissa 120 metriä, Aggersborgissa 240.

Mitä jäljelle jää. Aggersborgin linnoituspaikan naapuriin kohosi jo kauan sitten kirkko.
Mitä jäljelle jää. Aggersborgin linnoituspaikan naapuriin kohosi jo kauan sitten kirkko.
Entä miksi linnoitukset olivat käytössä suhteellisen vähän aikaa? Fyrkatia käytettiin parikymmentä vuotta, Aggersborg ilmeisesti vain muutaman.

Aggersborgin taustalla kimmeltää Limfjord-vuono.
Aggersborgin taustalla kimmeltää Limfjord-vuono.
Infotaulun piirros havainnollistaa viikinkilinnoitusten välisiä kokoeroja.
Infotaulun piirros havainnollistaa viikinkilinnoitusten välisiä kokoeroja. Myös linnoitusten sisällä vallitsi täsmällinen ja hämmästyttävä symmetria: pitkänmalliset talot sijatsivat säntillisesti neliömäisissä muodostelmissa.

DYYNIT

Edellisessä postauksessani uhosin, että minun on säännöllisesti päästävä avomeren äärelle. Sitä saa, mitä tilaa.

Tuuli niin, että illallakin korvissa soi. Hiekkaa suut silmät täynnä. Suurenmoista.

Joitakin uskalikkoja näkyi uimasilla, jestas!
Joitakin uskalikkoja näkyi uimasilla, jestas!
Kävimme myös Skagenin lähellä Tanskan suurimmalla Råbjerg Mile -dyynillä. Siteeraan jälleen Nykyajan Tanskaa:

Suurin hiekkainen erämaa on Råbjerg Miler, Skagen’ista eteläänpäin. Studeli Mile on 300 jalkaa pitkä liikkuva särkkä, mikä joka vuosi siirtyy itäänpäin; muutamat ympärillä olevat särkät ovat aina 130 jalkaa korkeita, jylhiä hiekkamäkiä ilman kasvullisuutta; niiden välillä on hiekkalaaksoja: pieni Sahara, jossa tyynellä ilmalla kaukaa kuuluu tyrskyn humina. Vaan annappa kun myrsky herää; silloin aallot riehuvat kuin pedot, niin että jymy kuuluu peninkulmittain sisämaahan, ja ilma täyttyy sakeilla hiekkapilvillä.

Dyyni todella liikkuu. Sen odotetaan saavuttavan Kattegatin vuoteen 2050 mennessä. Hurjaa.

Sain muuten selville, että matkaopukseni kirjoittaja Eva Moltesen o.s. Hällström (1871-1934) oli Joroisten apteekkarin tytär ja sittemmin kansanopiston johtaja. Hän meni naimisiin tanskalaismiehen kanssa, ja aviopari oli ”tanskalais-suomalaisen kulttuuriyhteistyön kantavia voimia Kööpenhaminassa”.

FullSizeRender (18)

Ei voi sanoa, että matka olisi sujunut ilman vastoinkäymisiä, mutta se on eri tarina se. Aamulla piipahdamme vielä Århusissa, sitten suuntaamme kohti uusia maisemia.

Matkalla, osa 1: Tukholma

Kaikki alkoi Tukholmasta.

Ei, oikeastaan kaikki alkoi Salosta. Toukokuussa näin Salon taidemuseossa Veturitallissa yhden elämäni vaikuttavimmista valokuvanäyttelyistä. Kerroin hienosta mutta hämmentävästä kokemuksesta silloisessa Instagram-postauksessani:

On oikeastaan yksi ainoa elementti, joka on kesälomareissuillani välttämätöntä: avomeri. Silloin tällöin on päästävä rannattomalle rannalle, aistimaan äärettömyyttä, joka kaareutuu horisontissa. Sisälleni on talletettu monta rakasta ulappaa.

Tiesin jo siis, että tänä kesänä minun olisi päästävä Tukholmaan. Sehän ei onneksi Helsingistä käsin katsoen ole ylivoimaisen vaikea määränpää (olen leikitellyt ajatuksella siitä, kuinka kauas olisin tämän näyttelyn perässä lähtenyt, mutta en halua imarrella itseäni ajatuksilla liioitellusta tahdonvoimasta). Olimme edellisillä lyhyillä Tukholman-visiiteilä viehättyneet Södermalmin kaupunginosasta ja muutenkin useaan otteeseen puhuneet siitä, kuinka mukavaa olisi lopultakin tutustua naapurimaan pääkaupunkiin muutamaa hätäistä tuntia paremmin. Ja niin kaikki alkoi Tukholmasta, se oli alkupiste, jonka ympärille kehitimme kesäisen road tripin.

Samalla ajattelin kokeilla, miltä tuntuu blogata nopeasti, muutaman päivän välein, vaihteeksi.

1. VINKKI (voimassa syyskuuhun 2015 asti): ON THIS EARTH… Nick Brandtin valokuvia Fotografiskassa

Muutama päivä sitten pääsin siis vihdoin näkemään kokonaisuudessaan trilogian On This Earth A Shadow Falls Across This Ravaged Land. Nick Brandt kuvasi uhanalaisia villieläimiä itäisessä Afrikassa vuosien 2000-2013 aikana (hyvin pitkäjänteinen ja kunnianhimoinen projekti siis; hän vaikuttaa kuitenkin varsin kärsivälliseltä tyypiltä, ainakin mitä kuvaamiseen tulee, siitä lisää alemapana). Salossa oli esillä kaksi ensimmäistä osaa sekä muistaakseni myös joitakin yksittäisiä kuvia myös päätösosasta.

Tämä kuva oli ensimmäinen, joka pysäytti minut Salon näyttelyssä. Hämmennyin: tämähän on kuin muotokuva. Leijonanaaraan uljas profiili herätti yhtäkkiä syvän samaistumisen tunteen.
Tämä kuva oli ensimmäinen, joka pysäytti minut Salon näyttelyssä. Hämmennyin: tämähän on kuin muotokuva. Leijonanaaraan uljas profiili herätti yhtäkkiä syvän samaistumisen tunteen. ”Portrait of Lioness Against Rock, Serengeti, 2007”. Photo of photography by Nick Brandt.

Kun astuimme hissistä sisään näyttelytilaan, huomasin kaksi asiaa: salissa oli hyvin pimeää. Salon Veturitalli on varsin valoisa näyttelytila, joten kontrasti edelliseen kertaan oli suuri. Täällä tunnelma oli salaperäisempi, jopa vähän harras. Mustilla seinillä valokuvat olivat jotenkin vakavampia, pysäyttävämpiä. (Tämä ei vähennä ensimmäisen kokemuksen voimakkuutta.)

Toinen asia jonka huomasin, oli veden solina. Ehdin tuumata ihaillen; kuinka ajattelevaista, ihan kuin olisimme itsekin viidakossa. Sitten huomasin, että pääni yläpuolella pulputti arkinen, tavallinen vesijohtoputki. Tämä efekti oli siis oletettavsti tahaton, mutta minulle sopiva, yhtä kaikki.

Nyt jäin katselemaan erityisesti yllä näkyvää pantterinaaraan kuvaa. Olisi kiinnostavaa lukea analyysiä katsekontaktista ja muotokuvista, varmasti kuvan kohteen ja katsojan kohtaamisesta on kirjoitettu paljonkin. Haluamatta luoda villipedosta inhimillistä oliota tulee silti tunne, että intensiivisen katseen kautta pystyn samaistumaan hänen asemaansa, olemme molemmat luontokappaleita.

Mighty manes, pieni ja iso leijonaharja. - Teknisenä seikkana huomioisin, että toisin kuin Tukholmassa, Salossa usean valokuvan kohdalla oli pitkä taustoittava teksti. Ne syvensivät omaa kokemustani valtavasti; muistan esimerkiksi, että tätä hetkeä Brandt kertoi odottaneensa 17 vuorokautta (muistatteko, kun edellä mainitsin kärsivällisyydestä?). Oli muistaakseni hyvin tyyntä, ja hän odotti tuulenvirettä, joka toisi elämää kuvaan. Sitten myrsky alkoi nousta, ja leijonan harja avautui hulmuamaan.
Mighty manes, pieni ja iso leijonaharja. – Teknisenä seikkana huomioisin, että toisin kuin Tukholmassa, Salossa usean valokuvan kohdalla oli pitkä taustoittava teksti. Ne syvensivät omaa kokemustani valtavasti; muistan esimerkiksi, että tätä hetkeä Brandt kertoi odottaneensa 17 vuorokautta (muistatteko, kun edellä mainitsin kärsivällisyydestä?). Oli muistaakseni hyvin tyyntä, ja hän odotti tuulenvirettä, joka toisi elämää kuvaan. Sitten myrsky alkoi nousta, ja leijonan harja avautui hulmuamaan.

First cut is the deepest, mutta oli tämäkin todella vaikuttava kokemus. Ja tämä ihmiseltä, joka ei koskaan katso Avaraa Luontoa. Enkä ollut muuten koskaan aiemmin matkustanut näyttelyn perässä toiseen maahan. Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkälti siitä, miksi juuri tällainen vanhanaikainen valokuva vetoaa minuun, mutta se tuntuu latistavalta. Suosittelen vain hyvin lämpimästi tutustumaan tähän näyttelyyn, se on avoinna syyskuuhun asti. Viking Linen matkustajille Fotografiska on vielä kätevästi matkan varrella kohti keskustaa, lähellä satamaa Södermalmin pohjoisrannalla.

FullSizeRender (6)
Tämä oli pikku seuralaisemme lempiotos Inez & Vinoodh -taiteilijaparin näyttelyssä yhtä kerrosta alempana. Se vaikutti hauskan värikkäältä ja helposti lähestyttävältä. En jaksanut nyt keskittyä toiseen taide-elämykseen, joten vilkuilin läpi, mutta paljon tunnistettavia kasvoja taide- ja mediamaailmasta.

2. VINKKISATSI: Nälkäinen kissa on kiukkuinen kissa

Ei vain ruoasta – mutta kuitenkin. Tässä tämän reissun mainioita osumia (kaikki Södermalmilla):

Garbo’s Café, Sofiagatan 1

Täydellinen salaatti alla kuvassa: edamamepapuja, manteleita ja avokadoa runsaalla salaattipedillä. Loistava porkkana-inkiväärikeitto. Paakkelsit näyttivät hyvältä.

FullSizeRender (8)

Älskäde Traditioner, Södermannagatan 42 (muutenkin erinomainen katu vaellella!)

Ihastuttavan retrosisustetun, diner-henkisen kahvilan erikoisuus on suolaiset vohvelit eli ”wraffles”. Alla kuvassa täytteenä västerbottenjuustomousse, omena, saksanpähkinät; testasimme myös savulohen. Erinomaisia. Myös hyvä vaniljapulla!

FullSizeRender (10)

Bonne Mécanique, Vartoftagatan 42, Skrapan-ostoskeskuksen vieressä

Ei ehkä erikoisen hyvän kahvin vuoksi (sorry), vaan paikan fiiliksen: pyöräkorjaamo ja -myymälä meets kahvila, hauska idea! Ihanaa rauhallista musiikkia, ystävällinen palvelu, todella mysigt!

FullSizeRender (9)

Muuten mukavia ruokapaikkoja löytää varmasti Södermalmilla seuraavilla kulmilla: Katarina Bangata (Götgatanin lähistöllä), Nytorget, Mariatorget.

3. VINKKISATSI: Perhe-elämää

Tukholmassa, kuten Helsingissäkin, leikkipuiston löytää helposti myös erikseen etsimättä. Tässä muutamia lemppareita kuitenkin, pienen matkaseuralaisemme tiukan seulan (not – mikä tahansa rähjäinen hiekkis kelpaa, toistaiseksi…):

Leikkipuisto, Rosenlundsparken

Maasta ilmaan suihkuvia vesilähteitä, joiden läpi voi juosta! Pallokenttä! Keinuja! Mahtava iso leikkikenttä Götgatanin läheisyydessä. Monta hiekkalaatikkoa, kiipeilytelinettä ja mukavat ilta-aurinkoiset kalliot. Aukion laidalla kahvila.

Leikkipuisto ”Bryggartäppan”, Gotlandsgatan

Vanhan ajan Tukholmaa muistuttavaksi rakennettu persoonallinen leikkipuisto, ehkä enemmän vähän isompien leikki-ikäisten mieleen. Jätski- ja kahvikioski laidalla. (Tukholma on hyvin lattemutsiystävällinen kaupunki, peukku!)

Leikkipuisto, Nytorget

Viehättävä leikkipuisto Nytorgetilla, jossa on myös paljon katukahviloita ja -ravintoloita.

Second hand -liike, Rackarungar, Skånegatan 78

Tarkistan aina tarjonnan Tukholmassa käydessäni, kerran löysin täältä todella päheät punavalkoiset Kavatit. Sekä uusia että käytettyjä vaatteita. Hintataso käytetyissä ei tosin matalimmasta päästä.

ICA Ringen

Suuri ruokakauppa auki aamusta iltamyöhään, Götgatanilla Ringen-ostoskeskuksessa. (Pieniähän kaupunginosassa on tuhkatiheässä.) Pikkulapsia ja vanhempia ilahduttava bonus tässäkin ICA:ssa: kauppa tarjoaa lapsiasiakkaalle maksutta banaanin nautittavaksi ostosreissun aikana. Saattaa pelastaa raivareilta.

Greta Garbon puisto

Ruotsin kansainvälisesti tunnetuimmalle näyttelijäikonille omistetussa puistossa on betoninorsupatsaat, joilla voi viihdyttää pieniä matkaseuralaisia, esimerkiksi jos odottaa ruokaa jossakin lähistön ruokapaikassa (kuten Garbo’s Café tai Älskade Traditioner).

FullSizeRender (7)
Nimikkopuistosta tuli mieleen, että muistaakseni Greta Garbo ei halunnut tulla valokuvatuksi tietyn iän saavutettuaan (olisiko ollut 40 vuotta). Kuvauksesta pidättäytymiseen voi olla monia ihan kannatettaviakin syitä (näinä selfiehysterian aikoina), mutta tällainen ikääntymiseen armottomasti suhtautuva kauneuskäsitys saa minut surulliseksi. Charmi ei ole kiinni ikävuosista, kuten tässä esimerkkiä näyttää Vanessa Redgrave. Valokuva yllä mainitusta Fotografiskan Inez & Vinoodh -näyttelystä.
Hejdå, Tukholma. Nyt suuntaamme kohti sitä avomerta.

Upporikasta ja rutiköyhää

(Soundtrack-ehdotus: Pulp ja Common People.)

Kerro, kerro, Instagram – millaisiin todellisuuksiin saammekaan kauttasi kurkistaa?

GET RICH OR...

Jokin aika sitten tulin tietoiseksi ilmiöstä Rich Kids of Instagram.

Park the small toy in the big toy. by clarisselafleur #yachts #rkoi #wealth

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

Somen etujoukoille ja muille valveutuneille tämä on epäilemättä tuttu juttu. Heh heh.

Pick up a pair for summer! Our collab with @romeromcpaul. 3 styles available. Link in profile. #rkoi #richkidsofinstagram #americanpharoah

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

(^ En ole ihan varma, onko tämä vitsi, pelkäänpä, ettei.)

Kyseessä on siis Instagram-tili, jonka kautta pääsee näkemään, miten todella, todella rikkaat nuoret ihmiset – se 1% – viettävät aikaansa. Hmmm.

Tai se osuus tästä joukosta, joka otaksuttavasti haluaa tehdä jotakin selväksi muille, sille/meille 99 prosentille:

Tyte #onfleek

A post shared by Rich Kids Of Instagram (@richkidsofinstagram) on

Provoisoivaahan tuo on, ja typerryttävyydessään verraten absurdia. Ihme ei liene, että #rkoi on kirvoittanut koko joukon parodioita, kuten ilmeisen Poor Kids of Instagram.

Onhan näitä. Ja historian sivuhan rikkaita on ihaltu ja tirkistelty, kadehdittu ja paheksuttu, erityisesti Yhdysvalloissa. Heitä on kuvattu korkeakirjallisuudessakin, ja tositv-teollisuus tietenkin käänsi nupit kaakkoon, kun se avasi ennennäkemättömällä tavalla pääsyn pällistelemään vaurauden banaaleja ilmentymiä. Tympeydessään niin kuolettavan tylsää, etten tästä yksistään olisi keksinyt kastaa kynääni musteeseen, semminkin, kun on vaikea löytää aikaa oikeasti merkittäviin asioihin, kuten vaikkapa True Detective 2:n seuraamiseen ja viikinkien historiaan perehtymiseen (reissu näköpiirissä!).

Ökypelleily yhdistyi kuitenkin mielessäni toiseen Instagramin kautta hahmottuvaan todellisuuteen, johon tutustuin hiljattain:

SYÖPÄVÄYLÄ

En tiedä kuinka monelle käsite Cancer Alley on tuttu, mutta itse törmäsin siihen ensimmäistä kertaa tässä postauksessa:

”Syöpäväyläksi”*) kutsutaan siis noin 135 kilometrin pituista vyöhykettä Louisianan osavaltiossa, jonka varrella on yli 200 öljynjalostukseen liittyvää laitosta. Sen alueella asuvaa väestöä yhdistää erityisen alhainen elintaso; merkittävä osa heistä on myös afroamerikkalaisia. Ei kuulosta ihan matkailuvaltilta, eikä kovin toivorikkaalta alueelta ylipäätään.

*)oma vapaa käännökseni

Matt Black kiertää ympäri Yhdysvaltoja ja kuvaa kohtaamaansa köyhyyttä tunnisteella #geographyofpoverty. Tarinat tekevät näkyväksi tilastot, joissa jopa kolmannes tietyn alueen väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Gallup, NM. Officer with the Gallup Police. "So around here, you know, I'm lucky. I had my parents, and I tell my cousins, my siblings, 'Don't do what I did, by having a child in high school.' But I'm lucky: I got to continue my education, I have a job, I have a house, and I have everything that I need. You don't have to have it all, but just having enough to where you're stable, where you feel safe. You don't have to rely on public assistance; you don't have to worry about how you're going to get to work. And that's usually what you'll see when you arrest people here: it's like, 'Well, I'm here, I'm stuck here. I don't have a ride.'" Gallup is a city in McKinley County, New Mexico. The population is 21,678 and the 21.9% live below the poverty level. #geographyofpoverty

A post shared by Matt Black (@mattblack_blackmatt) on

Siinä missä etuoikeutettujen elämäntapaelitistien otokset virtaavat vulgaarin värikyllästettynä mattona, Black on valinnut köyhyyden maantieteelle hillityn ilmaisukeinon. Mustavalkoiset kuvat piirtävät kohteensa poeettisina, harmonisinakin, kontrastina shokeeraavalle sisällölle: ne pysäyttävät.

#WEALTHGAP

Sattumalta juuri näitä kahta Instagram-kolikon kääntöpuolta pohdiskellessani silmiini osui Washington Postin lehtiartikkeli The Rich Kids of Instagram are a product of extreme inequality, and they’re not afraid to show it. Teksti taustoittaa (erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös maailmanlaajuisesti) koko ajan kasvavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta, jonka tuotos jossakin määrin Rich Kids -ilmiökin on.

Ja kas, seuraavaksi huomasin, että samaa aihetta pohdiskeli hieman yllättävässä yhteydessä Flavorwire-sivustolla ”aikuinen mies, joka katsoi ensimmäistä kertaa elämässään Cluelessin” (jonka ensi-illasta tulee viikonloppuna kuluneeksi 20 vuotta, tiedoksi vain – ja jota hehkutin sivumennen jo parin viikon takaisessa halpamuotia käsitelleessä postauksessani). Hän suorastaan ihasteli elokuvan lempeyttä ja päätyi mietiskelemään, ettei Cherin miljonäärielämää voitaisi enää kuvata yhtä viattomaan sävyyn kuin 90-luvulla: 2000-luvun maailma on tehnyt meistä kovin kyynisiä, oikeutetustikin. Elämmehän aikaa, jota kuvastaa #wealthgap, kuten kirjoittaja asian tiivisti.

Kun lähdin tutkailemaan Twitterin tarjontaa tällä tunnisteella, vastaan tuli tuore tallenne Last Week tonight with John Oliverista, jossa isäntä ruotii aihetta pistämättömään tyyliinsä:

Kutsu sitten zeitgeistiksi tai miksi vain.

Yhdysvalloissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suurempi kuin koskaan sitten 1920-luvun. Pistäähän se miettimään.

Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.
Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen elinympäristö kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.

Sekä Washington Postin teksti että John Oliver muistuttavat, että perinteisesti amerikkalaisessa kulttuurissa uskotaan optimistisesti siihen, että omalla työllä ja sinnikkyydellä kaikki on mahdollista (ja yritteliäisyyden eetosta puoltaa myös kulttuurinen narratiivi, itsenäisyysjulistus jne) – mutta tilastojen valossa optimismille ei vain ole enää katetta. Alkaa olla yhä vaikeampaa vaikuttaa omaan elämäänsä koulutuksen tai työn avulla; lähtökohdat määrittävät vahvasti myöhempää elämää. Ja kun liikkuvuus yhteiskunnan luokasta toiseen vähenee, hukataan samalla väistämättä paljon resursseja ja lisätään näköalattomuutta, muun muassa.

Often, wealth in America is like a one-way mirror. The poor have plenty of channels to watch the rich through social and entertainment media. But the rich are increasingly isolated from lower classes. (Washington Post)

Toisaalta nykyaikana tietoa erilaisista elämänkohtaloista on saatavilla varmasti enemmän ja helpommin kuin koskaan aiemmin, vain hipaisun päässä – jos haluaa.

Oi Instagram, tuo aikamme kuvastin. Mutta ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino, kuten Gogol totesi.

Eestlane olen ja eestlaseks jään

Vierailin ystäväni kanssa Tallinnassa. Onnekseni, meidän molempien onneksi, hän, lämmin, laajasti sivistynyt ja loputtoman utelias ihminen, halusi vierailla jossakin historiaa käsittelevässä museossa.

Risteillessämme vanhan kaupungin kaduilla hän pysähtyi: Ajaloomuuseum.

IMG_7486

HISTORIAA, OU JEE

Viron historiaa käsittelevä museo? Ensireaktioni ei ollut, hävettävää kyllä, kovin innostunut. Museot ovat lempipaikkojani, mutta itse valitsen ensimmäiseksi listalta taidemuseon, ja olin etukäteen mieluillut esimerkiksi Kumuun tutustumista (vihdoin).

Mutta mikäpä siinä. Astuimme sisään. Katseeni osui rikkinäiseen ruukkuun vitriinissä – check. Tarkemmalla vilkaisulla huomasin, että lasin taakse olikin koottu hauskasti aikajanalle samantyyppisiä esineitä historian hämärästä nykypäivään – siitä särkyneestä savikiposta Tupperware-astiaan. Oli aika veikeitäkin rinnastuksia: Lenin-patsas, astrologinen opus. Hmm!

Esimerkkejä uskomusjärjestelmistä: Lenin ja
Esimerkkejä uskomusjärjestelmistä: Lenin ja ”astroloogiline abimees”.
https://instagram.com/p/4kLHyEjd9_/?taken-by=hannamarihoi

Museon jo arkkitehtonisesti vaikuttavassa, katedraalimaisessa päänäyttelysalissa mieleni muuttui lopullisesti. Miten oivaltavasti koko homma olikaan mietitty! Ei mitään kuivia sepustuksia, vaan tarkkaan mietittyjä kysymyksiä, joiden kautta maan menneisyys, kulttuuri, kieli ja kansan identiteetti valottuivat kiehtovasti eri näkökulmista. Tuhansia vuosia historiaa oli tiivistetty helposti lähestyttävään muotoon. Itseäni viehätti erityisesti esitelmöivyyttä välttävä, pohdiskeleva äänensävy, joka ei pyrkinytkään lukitsemaan vain yhtä tulkintaa paikoilleen.

IMG_7328

Ovatko virolaiset olleet onnellisia maassaan? Mikä oli ensimmäinen viron kielen sana? Kuka oli perheen pää? Ovatko virolaiset maailman maallisin kansa?

Kiertelin haltioituneena ympäriinsä.

Ja silloin päässäni alkoi soida tämä kappale.

SPIRIT OF SURVIVAL

”Eestlane olen ja eestlaseks jään”, lauloi ihmismassa Ivo Linnan johdolla Tallinnan Laululavalla Rock Summer -festivaalilla kesällä 1988, toiveikkaasti ja uhmakkaasti, kolme vuotta ennen uutta itsenäistymistä. Kolmiraitaiset liput heiluivat uhkarohkeasti yleisön seassa. Rockjuhlasta tuli odottamatta käänteentekevä hetki Viron historiassa.

Muistan kuulleeni kappaleen festivaalia käsittelevässä, hienossa ja liikuttavassa dokkarissa Eesti vabaks!, joka tuli Yle Teemalla syksyllä 2011. Samasta dokkarista on irrotettu myös tuo linkkaamani YouTuben livetaltiointi, jota suosittelen katsomaan, se on niin sykähdyttävä. (Jos silmä pysyy kuivana vielä kohdassa 2:32, ihmettelen.)

En oikein muista, onko kappale minulle muuten tuttu – luulen, ettei ole. Mutta niin se vain alkoi soida päässä, kun asiayhteys oli tarpeeksi samanlainen. Ja tunnereaktio. Mieleni valtasivat ajatukset siitä, miten lähellä virolaiset elivät omaa rinnakkaista neuvostotodellisuuttaan, miten erilainen tämän naapurikansan lähihistoria on on ollut. Jälleen kerran. Miten viime vuodet ovatkaan muuttaneet taas omaa turvallisuudentunnettamme, miten tämä maailmanaika värittää myös mietteitä aiemmista vuosikymmenistä.

Ehkä tapaan miettiä virolaisten ja suomalaisten kohtalonyhteyksiä siksikin, että perheelläni on erityinen yhteys Viroon, sillä toinen vanhemmistani oli töissä Tallinnassa 1990-luvun alussa. Matkustimme Suomenlahden yli tuolloin useamman kerran. Saimme seurata muun muassa, miten alun perin harmaa ja vaitonainen vanhakaupunki alkoi jo muuttua kohti nykypäivän värikästä, hyväntuulista ja elämöivää olomuotoaan. Virosta puhuttiin (ja puhutaan) meillä paljon. Muistan, miten vanhempani miettivät, millaiset ihmiset vuosien saatossa olivat kiivenneet keskiaikaisten muurien välissä kiemurtelevia portaita. Yhä edelleen Tallinnassa on minulle jotain vastustamatonta, uinuvaa viisautta, miltei pyhää.

”Eestlane olen ja eestlaseks jään” – se soi kuin hymni, vapaudenkaihoinen, järkähtämätön.

(Harmillisesti tuo konserttitaltiointi katkeaa välillä – sinänsä ansiokkaisiin – leffan haastateltavien muisteloihin. En onnistunut löytämään puhdasta taltiointia samalta festivaalilta, mutta koko biisin voi kuunnella esimerkiksi tästä toisesta videosta.)

Aikamoinen museo, vai mitä. Tässä siis takuukiinnostava ja kompakti kulttuurikohde vanhassa kaupungissa muun kiertelyn ohessa, edellä mainitun pääsalin katsastaa puolessa tunnissa. Mutta pitäkää varanne: voi aiheuttaa tunnekuohuja.

IMG_7483
Museon toisessa salissa oli muuten pienempi sodanajan lapsuutta käsittelevä näyttely. Se meni suoraan ihon alle, vaikkei aiheella repostellutkaan.

JK. Olisi silkkaa laiskuutta jättää käyttämättä mahdollisuus mainita Euroviisu-triviaa. Tuli nimittäin mieleen, että Ivo Linnahan oli toinen yhden Viron kauneimman viisubiisin esittäjistä, eli vuoden 1996 kaunis duetto Kaelakee hääl.

Tuolloinhan virolaiset tyrmistyttivät ihastuttivat suomalaiset viisuosaamisellaan, muutaman vuoden jälkeen heti viides sija.