Waltarit, parhaimmillaan vanhoina

En ollut tietoinen, että viime viikolla vietettiin Dekkariviikkoa, ennen kuin luin siitä sydämellisestä Aina joku kesken -blogista (kiitos vaan, Tani – Submarino-postausta odotellessa!) – mutta satuinpa samaan aikaan itsekin lukemaan pitkästä aikaa ihka oikean salapoliisiromaanin.

Vanhassa kirjassa on spesiaali fiilis.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Murhamysteeri Kuka murhasi rouva Skrofin? voitti vuonna 1938 Otavan järjestämän pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen osion. Voittoisan teoksen oli jättänyt nimimerkki ”L.P. ja P.T.”, jonka takaa paljastui tunnettu kirjailija: Mika Waltari. Tämä ja paljon muuta hauskaa tietoa kilpailusta selviää Dekkarihylly-blogin kiinnostavasta kirjoituksesta, jossa on myös aimo annos suomalaisen rikoskirjallisuuden historiaa.

Nykypäivän näkökulmasta on metkaa, että jo 1930-luvulla puhuttiin dekkaribuumista: ”Tunnettuahan on, että meidänkin oloissamme harrastus salapoliisiromaaneja kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt, se on jopa eräissä piireissä jo varsin tavallinen kirjallisen harrastuksen muoto.” (Lähde: Otavan uutiset / em. Dekkarihylly-blogi.)

”Tuntuu, että tuomari olisi lukenut koko joukon amerikkalaisia salapoliisiromaaneja”, huomautti komissaari Palmu kärkevästi.

Leskirouva Skrofin hämäräperäistä kaasumyrkytystä tutkii murahteleva muistihirmu, ”komissaari” Palmu avustajanaan yli-innokas ylioppilas, joka toimii romaanin kertojana. (Hänen nimeään ei kirjoissa muuten mainita, mutta elokuvien perusteella hahmo tunnetaan Virtana). Komisario Frans J. Palmu teki ensiesiintymisensä tässä romaanissa, jota seurasi myöhemmin Komisario Palmun erehdys (1940) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Oli verrattoman lumoavaa ja nautinnollista uppoutua 1930-luvun lopun maailmaan. Waltarin teos on ilkikurinen, ehkä jopa jonkinlainen salapoliisiromaanin parodia, ehdottoman viihteellinen, mutta myös kaunokirjallisesti ansiokas teos. Viehätystä lisää ajallinen etäisyys kirjoitushetkeen, sillä ainakin itseäni ihastuttavat jo sanojen vanhahtavat kirjoitusasut, lukujen alkujen pienet tiivistelmät, ynnä muut pikkuseikat.

Heti alussa puoleensa vetävät herkulliset henkilöhahmot ja heidän vastustamattoman suorasukainen kuvailunsa.

Luku 1

Valloittavaa on myös, kuinka kertoja (tämä anonyymi ylioppilas) ottaa roolissaan erilaisia vapauksia ja reflektoi omaa kertomustaan.

Minulla oli ilo havaita, että Palmu kavahti niin sanoakseni takajaloilleen ja levitti sieraimiaan kuin saalista vainuava virtahevonen. – No niin, anteeksi vertaus, runokuvat eivät sittenkään ole minun alaani. –

Lukija voi nyt tuokioksi laskea kirjan pois kädestään ja syventyä myötätuntoisesti miettimään mielentilaani.

Juttelin keväällä erään työkaverin kanssa siitä, miten waltarit ovat juuri sellaisia teoksia, joiden kohdalla lukunautintoa lisää merkittävästi, jos saa syventyä nimenomaan vanhaan painokseen. (Hän oli, kunnioitettavaa kyllä, hiljan ahkeroinut leijonanosan Waltarin historiallisia teoksia – siis niitä, jotka tunnetusti eivät lopu kesken. Itselläni on jonkinlaisena kesäprojektina Mikael Karvajalka, 780 sivua… Palataan asiaan tuonnempana.) Tällaiset vanhat opukset eivät tunnu yhtään samanlaisilta, jos niitä lukee uudenuutukaisina. Minulla oli onnea saada rouva Skrof käsiini, ei ihan julkaisuvuoden versiona, mutta vuoden 1951 painoksena. Kansi on patinoitunut ja sivut ovat vähän kellastuneet. Se kaikki kuuluu asiaan. Ihanaa.

Päädyin muuten lukemaan kirjan katsottuani vähän aikaa sitten sen filmatisoinnin eli Kaasua, komisario Palmun. Moni näkeekin varmasti kirjoja lukiessaan edessään Jalmari Rinteen ja Matti Raninin, lukuisista värikkäistä sivuhenkilöistä puhumattakaan.

Hauska tieto on muuten sekin, että ensimmäisenä elokuvaksi ehti kirjasarjan toinen osa ja elokuvista ehkä kuuluisin, Komisario Palmun erehdys, sillä kuulemma se oli tuottaja T.J.Särkän suosikki. (Matti Kassila suostui ohjaajaksi Särkän pitkällisen suostuttelun seurauksena, sillä epäili hidastempoisen dekkarin soveltuvuutta elokuvatarinaksi). Seuraavaksi valkokankaalle sovitettiin sitten ensimmäinen kirja, jonka nimi vaihtui elokuvasarjan kannalta tunnistettavampaan (ja myyvempään) muotoon. Näillä sanoillahan elokuva alkaa:

– Siellä on kaasun hajua!

– Mitä?

– Portaassa on kaasun hajua!

Tällä hetkellä elokuva on jostain syystä kokonaisuudessaan YouTubessa, en tiedä kauanko näin. Joka tapauksessa voin lämpimästi suositella tsekkaamaan edes leffan alun, se on uskomattoman hieno, miltei dokumentaarinen tuokio helsinkiläisaamusta.

Vanhan Helsingin bongailu on yksi Palmu-leffojen nautinnollisimpia juttuja, ja tälle huvillehan on omistettu muun muassa hyvin toimitettu teos Komisario Palmun jäljillä (ja sen nettisivusto) sekä vaikkapa tällainen kaupunkiliikenteen kartta.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Kari Uusitalon ja Sakari Toiviaisen teosta Valkokankaan Waltariana (WSOY, 2010).