Second hand shopping in Kallio

 

fullsizerender-20
A little guide to second-hand shopping in Kallio, Helsinki

Uusi vaate on ihanin silloin, kun se on vanha.

Jos olet kaltaiseni vintageharakka, matkustellessasi rakastat tutkailla uusia apajia. Kymmenen Kalliossa asutun vuoden jälkeen olen kuitenkin tehnyt viime aikoina tämän havainnon: kaupunginosamme second hand -tarjonta on kehittynyt niin verrattomasti, ettei ole varsinaista tarvetta lähteä yhtään kauemmas.

Päätin koostaa lemppariputiikeistani ja Kallion valikoimasta listan, puoleeni kun käännytään varsin usein näissä tärkeissä pukeutumisasioissa. Puoteja on ilo esitellä, sillä niistä jokaisessa palvellaan huomioivasti ja asiantuntevasti. Lopuksi listattuna myös lähistön kirpputoreja sekä kahviloita ja ravintoloita, kun tulee tarve lepuuttaa jalkoja.

Tässä siis vinkkini sinulle, ystävä! Parhainta metsästysonnea!

Better than new: if you agree that no new garment compares to the bliss of finding a perfect, preloved friend — a new old friend —, you’ve come to the right place. Having lived in Kallio for over a decade, I consider myself lucky: I practically live in a  vintage heaven! Let me guide you through the streets of my neigbourhood, where you will find a handful of beautiful second-hand stores. Further below, I have also included a list the nearby flea markets, and some cafés and restaurants.

Happy hunting!

Etsinnät kannattaa aloittaa Karhupuistosta, jonne vievät raitiovaunut 1, 3 ja 9. (Ja huomio: liikkeet on numeroitu selkeyden vuoksi, mutta tämän postauksen numerojärjestys ei ole mikään arvojärjestys; jokainen näistä putiikeista on ykkönen omalla tavallaan.)

I suggest that you start your exploration at Karhupuisto park. The trams 1, 3 and 9 will take you there. (Please note that the order is purely random, and the numbers do not equal to a ranking between these wonderful stores.)

1. Hoochie Mama Jane, Agricolankatu 11

A gem of a boutique, the colorful Hoochie Mama Jane invites you right in across the street from Karhupuisto. If you need to dress up, Hoochie Mama Jane just might be your best bet. You’ll find here beautiful evening gowns and a fine selection of vintage jewelry – and often some pretty extravagant choices, too (sequins! fringes!), but then also more casual vintage stuff, like great boots and bags. There is a seamstress working at the store, who, if need be, can make the necessary adjustments to your otherwise perfect find.

 

 

2. Ansa, Agricolankatu 5

Climbing up Agricolankatu, behind the library of Kallio, the charming Ansa offers a selection of cute and elegant vintage treats. You’ll find great picks from Finnish designers from the 60s or 70s, but they also have cool, more recent stuff, like funky novelty sweaters from the 80s. Small batches of their own accessories or home decor stuff available at times.

3. Frida Marina, Kaarlenkatu 10

In search of a romantic, 70s style dress? Frida Marina might be your choice. The store has two sections: stepping down to the basement from the street, you’ll enter a neatly curated vintage section. Further on, in another room, is a flea market, where you’ll find both older and new stuff for very affordable prices — and everything is always impeccably organized, no need to fear going through any untidy piles. And, why not enjoy a cup of tea or coffee during your visit: there is a small, cosy café in the back. A selection of organic cosmetics also available.

In the same premises you will find also a vintage-inspired interior decoration store Moonk.

 

4. Mekkomania, Fleminginkatu 12 b

Mekkomania is a more recent neigbor, it moved to Kallio from Töölö in the spring of 2016. The name of the store translates to ”dress mania”, so prepare yourself for an abundance of dresses! A specialist in Finnish vintage (Marimekko, Vuokko…), here you’ll also find stylish coats, wonderful hats and chic accessories.

5. Second Hand Kallio, Hämeentie 32

Lovely little store located in Hämeentie, a 5-minute walk from Karhupuisto. Women’s clothes and accessories from more recent decades, also some children’s clothes (at least at times) and stuff for the home, like furniture and lamps. A small, changing selection of new home decor items by Finnish designers, like cute kitchen towels.

6. Soul Vintage, Helsinginkatu 6

Button-up shirts and vests, suede jackets with fringes, boots and baseball caps, the selection at Soul Vintage is on trend (currently the 90s vibe is strong), with an urban feeling to it. The store serves also as an art gallery for up-and-coming artists.

Second-hand store chains and flea markets:

7. Recci, Helsinginkatu 16

A Helsinki-based second-hand store chain promotes textile recycling (there are two shops, one in Kaisaniemi, and another one here in Kallio). Selection varies.

8. Fida Hakaniemi, Hämeentie 5a and Fida Sörnäinen, Hämeentie 31

The biggest chain of second-hand shops in Finland is run by Fida International, the missions and development cooperation organisation of the Finnish Pentecostal churches. Clothes for both adults and children, furniture, books, toys, etc.

9. UFF Hämeentie 4 and UFF Hämeentie 29

A chain of second-hand shops run by the international humanitarian organisation UFF.

Since you’re in the neighbourhood… some picks from the nearby Vallila

+10. Vallilan Stoori, Sturenkatu 36

A self-service flea market / café situated in the neighboring Vallila, you will get there by tram 7A from Hämeentie. The charming store organizes yoga events and brunches. A selection of cosmetics, soaps, and home decor stuff.

+11. Konepajan Bruno, Aleksis Kiven katu 17a

A big indoor flea market in a former railway engine workshop, organized usually on Sundays. Check the dates on their Facebook page.

Refreshments, anyone?

For a refreshing break,  I suggest the following cafés and restaurants:

Cafés

Karhupuisto / nearby

Helsinginkatu / nearby

Vaasankatu / nearby

Lunch or dinner

Karhupuisto (see above list of cafés)

Helsinginkatu / nearby

Vaasankatu / nearby

Mitä tykkäsit postauksesta? Oliko vinkeistä iloa? Tuliko mieleen jotakin, mitä listaan voisi lisätä tai löysitkö mahdollisesti jotakin korjattavaa? Kerro ihmeessä, otan kaikki kommentit mielelläni vastaan! Aion myös päivittää tämän postauksen aika ajoin, jotta se pysyy ajan tasalla. Jos huomaat jonkin tiedon muuttuneen, vinkkaa ihmeessä – suuret kiitokset!

Did you enjoy this post? Was there something that I missed, or perhaps even something that should be corrected? Do let me know! I also intend to update this post from time to time. Any tips regarding changes in addresses or links etc that I might not have noticed, are highly appreciated. Thank you!

This dress says bye-bye to 2016 and welcome 2017! 👗🎊🎉 #happynewyear #fridamarina #kalliosecondhand #betterthannew

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Mainokset

Yllätysvieraat

And I am done with my graceless heart

So tonight I’m gonna cut it out and then restart

’Cause I like to keep my issues drawn

It’s always darkest before the dawn

Lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Mielestäni parhaat jutut elämässä tapahtuvat usein yllättäen. Spontaanisti pitkäksi venyvä illanvietto, joka kulminoituu villiin juhlintaan epätodennäköisellä kokoonpanolla, kotiin arki-iltana piipahtavat ystävät, joiden hyväksyvä läsnäolo ei häiriinny tuolinselkämyksille sedimentoituneista vaatekasoista; se kirja, johon tarttuu kirjastossa vahingossa, ja jonka sivuilta lukee täydellisen, kauniin heijastuksen sen hetkisestä elämästään. Ei odotuksia lunastettaviksi, kuin sydämellinen pieni lahja.

Pidän siis paljon yllätysvieraista. Ja muutaman kerran olen elämässäni ollut niin onnellisessa tilanteessa, että minulle on järjestetty yllätysjuhlat. Nyt minulla on hivenen samanlainen tunne. Kerron tarinan naisesta ja kasvihuoneesta.

YLLÄTYSVIERAAT

Olipa kerran nainen. (Hänet voi halutessaan kuvitella vähän Florencen kaltaiseksi. Mutta tämä on vain ehdotus. Saattaa olla, että tämä nainen ehkä haluaisi muistuttaa vähän sellaista sielukasta ja karismaattista hahmoa, ainakin tilaisuuden tullen tällaisessa tarinassa.) No niin. Olipa kerran siis nainen, joka hankki kasvihuoneen, sillä hän kaipasi mielekästä tekemistä, ja asioiden kasvattaminen ja hoitaminen tuntui kiehtovalta. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa: kerrankin hän vain lähti tekemään ainaisen suunnittelun, puntaroinnin ja analysoinnin sijaan.

Nainen valikoi kasvihuoneeseen tarkasti yhden lajikkeen kerrallaan, istutti sen rauhassa, tutustui kuhunkin yksilöön, opetteli hoitamaan sitä. Näki vaivaa, nautti käsiensä jäljestä. Nainen vietti aikaa kasviensa keskellä ja viihtyi, tunsi olonsa omaksi. Kuin huomaamatta kasvihuoneesta tuli hänelle yhä tärkeämpi paikka – mikä tuntui hassulta, olihan se saanut alkunsa miltei sattumalta, päähänpistosta: onnekas oikku. Kokoelma kasvoi vähitellen.

Kasvihuone oli auki yleisölle, ja siellä piipahti silloin tällöin jokunen vierailija, yleensä naisen tuttu, jolle hän oli kertonut uudesta harrastuksestaan. Hän piti itse kokoelmastaan, muttei laskenut sen varaan, että se kiinnostaisi muita – olihan paljon paremmin varustettuja ja pitkään toimineita, tunnettuja kasvihuoneita, joissa vierailijat saisivat varmemmin vastinetta uhraamalleen ajalle.

Eräänä päivänä kävi niin, että hänen käsiinsä sattui lajike, joka herätti ystävien kiinnostuksen. Siinä oli jotakin, joka veti ihmisiä puoleensa – mitä, sitä nainen ei itse tiennyt. Hän tiesi vain, että oli valinnut tämänkin yksilön rakkaudella, harkiten, kokoelmaansa täydentämään.

Yhtä kaikki, pikkuhiljaa kasvista alettiin puhua kaupungilla. Sana kiiri suusta suuhun, ja pian – yllättäen – kasvihuoneeseen virtasi vierailijoita. Heitä tuli solkenaan, ihan ventovieraitakin. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, niin hän halusi ajatella, tosin enimmäkseen he olivat hyvin vaiteliaita. Joku esitti kohteliaisuuden, toinen kiinnostuneen kysymyksen.

Nainen oli hämmentynyt – hyvin hämmentynyt – ja ilahtunut. Väkijoukon kasvaessa ja tuntemattomien yhä virratessa sisään hän ehti myös hivenen kauhistua. Mitäköhän vieraat oikeasti ajattelivat näkemästään? Ja: ”Enhän ehtinyt edes siivota täällä.”

Vähitellen kävijöiden virta laantui. Joku pisti päänsä ovesta uudestaan, ehkä saadakseen vielä toisen vilauksen ihmekasvista, ehkä tarkistaakseen, olisiko kokoelma sitten edellisen kerran jo karttunut.

Nainen istui kasvihuoneessaan, mietteliäänä. Hän katseli kasveja ja aisti niiden mykän ystävällisyyden ympärillään. Kaipasiko hän yllätysvieraiden ryntäystä? Palaisivatko he, ja jos, niin kasvaisiko hänen kokoelmansa heidän odottamallaan tavalla? Nainen tiesi viihtyvänsä kasviensa keskellä mainiosti yksinkin. Mutta jos hän olisi karttanut seuraa täysin, hän ei olisi koskaan avannut ovea, kertonut kellekään, kutsunut edes ystäviään katsomaan: asioiden jakaminen tekee kuitenkin kaikesta usein mielekkäämpää.

SINCERELY YOURS

En tiedä, kuinka kiinnostavaa kenestäkään on lukea blogin pitäjän pohdintoja blogin kirjoittamisesta – itsestäni se kuulostaa äärimmäisen pitkästyttävältä jorinoinnilta. Mutta olisi tuntunut myös omituiselta sivuuttaa täysin se seikka, että edellinen postaukseni Sanoja, jotka eivät auta ystävää... keräsi muutaman kuukauden ikäiselle blogilleni moninkertaisen lukijajoukon aiempiin kirjoituksiini verrattuna. Jos aiemmin täällä kävi joitakin kymmeniä tai satoja ihmisiä, nyt teitä oli yhtäkkiä tuhansia.

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että  kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä. On se sitten mitä tahansa: hämmästelen, hykertelen, haaveilen, välillä höpöttelen mitä sattuu. Yleensä aihe tulee luokseni kirjan, elokuvan, matkan tai jonkun silmien ohitse lipuvan ajattoman tai ajankohtaisen ilmiön muodossa. Mutta ehken jatkossakaan pelkää kirjoittaa silloin tällöin aiheista, jotka ovat osittain henkilökohtaisiakin. Silloin kun se tuntuu oikealta, vilpittömältä jutulta.

Jos haluaisit kertoa ajatuksiasi edellisestä kirjoituksestani, tai muista, kuuntelen ja keskustelen mielelläni.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen. Vaikka ollakseni täysin vilpitön, ensi sijassa kirjoitan kai edelleen ennen kaikkea itselleni.

SHAKE IT OUT

Yllätyksiä, niitä mukavia sellaisia, koin viikonloppuna myös Flow-festivaalilla. Florence, punatukkainen jumalatar, asteli yleisön eteen paljain jaloin ja meikittä: hän oli teatraalinen, hauras, hurja ja herkkä.

Holy Florence. #flow #flow2015 #flowfestival #florenceandthemachine #ouhoh

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Kun koskettava, ihmeellinen konsertti läheni loppuaan, hän pyysi jokaista ottamaan laukustaan hatun, paidan, jotakin, ja heiluttamaan sitä ilmassa: ravistamaan pois turhan taakan. Shake it out!

And I’ve been a fool and I’ve been blind

I can never leave the past behind

I can see no way, I can see no way

I’m always dragging that horse around

All of his questions, such a mournful sound

Tonight I’m gonna bury that horse in the ground

So I like to keep my issues drawn

But it’s always darkest before the dawn

Florence + the Machine: Shake it Out

Dallapén juhannustaika

Olipa juhannusaatto. Olipa Helsingin Kivinokka, jossa vastoin odotuksia aurinko pilkisteli pilven takaa luvaten siedettävää juhlakeliä.

Kivinokan lava

Olipa ilta, jolloin rantalavalla soittaisi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Dallapé. Ja olipa yhtäkkiä ihmisiä, enemmän ihmisiä, paljon, tuhottomasti! Juhlakansaa vaelsi ja vaelsi kiemurtelevaa hiekkatietä vanhaan kesäparatiisiin. Kivinokalla ikänsä viihtynyt rouva tarttui käsipuoleeni odottamatonta väenpaljoutta ihastellen ja ihmetellen: ”Vauvasta asti olen täällä käynyt, enkä ole ikinä nähnyt näin paljon ihmisiä. Sen täytyy johtua Dallapésta!”

Dallapé 1925
”Se taisi olla kangastusta…” Solisti tunnelmoi, ksylofoni helisi leikkisästi, viulu nyyhkäisi, banjo naukui. Juhlakansa tanssi hurmiossa. Kivinokan yllä leijui ainutkertainen lumous.

Once in a lifetime. Nyt jos koskaan saattoi aistia aavistuksen siitä, millaisia illanvietot Kivinokalla olivat Dallapén alkuaikoina 1920-luvulla. Orkesteri (jonka jäsenet ovat toki ehtineet vaihtua…) palasi syntysijoilleen ensimmäistä kertaa. Tietysti toivon, että tästä tulisi jokakesäinen traditio! Mutta jos näin ei käy, hellin tätä muistoa loppuikäni.

Dallapén keikan alkua Kivinokalla

Olipa taianomainen, ihana juhannusaatto.

Waltarit, parhaimmillaan vanhoina

En ollut tietoinen, että viime viikolla vietettiin Dekkariviikkoa, ennen kuin luin siitä sydämellisestä Aina joku kesken -blogista (kiitos vaan, Tani – Submarino-postausta odotellessa!) – mutta satuinpa samaan aikaan itsekin lukemaan pitkästä aikaa ihka oikean salapoliisiromaanin.

Vanhassa kirjassa on spesiaali fiilis.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Murhamysteeri Kuka murhasi rouva Skrofin? voitti vuonna 1938 Otavan järjestämän pohjoismaisen salapoliisiromaanikilpailun Suomen osion. Voittoisan teoksen oli jättänyt nimimerkki ”L.P. ja P.T.”, jonka takaa paljastui tunnettu kirjailija: Mika Waltari. Tämä ja paljon muuta hauskaa tietoa kilpailusta selviää Dekkarihylly-blogin kiinnostavasta kirjoituksesta, jossa on myös aimo annos suomalaisen rikoskirjallisuuden historiaa.

Nykypäivän näkökulmasta on metkaa, että jo 1930-luvulla puhuttiin dekkaribuumista: ”Tunnettuahan on, että meidänkin oloissamme harrastus salapoliisiromaaneja kohtaan on voimakkaasti lisääntynyt, se on jopa eräissä piireissä jo varsin tavallinen kirjallisen harrastuksen muoto.” (Lähde: Otavan uutiset / em. Dekkarihylly-blogi.)

”Tuntuu, että tuomari olisi lukenut koko joukon amerikkalaisia salapoliisiromaaneja”, huomautti komissaari Palmu kärkevästi.

Leskirouva Skrofin hämäräperäistä kaasumyrkytystä tutkii murahteleva muistihirmu, ”komissaari” Palmu avustajanaan yli-innokas ylioppilas, joka toimii romaanin kertojana. (Hänen nimeään ei kirjoissa muuten mainita, mutta elokuvien perusteella hahmo tunnetaan Virtana). Komisario Frans J. Palmu teki ensiesiintymisensä tässä romaanissa, jota seurasi myöhemmin Komisario Palmun erehdys (1940) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Oli verrattoman lumoavaa ja nautinnollista uppoutua 1930-luvun lopun maailmaan. Waltarin teos on ilkikurinen, ehkä jopa jonkinlainen salapoliisiromaanin parodia, ehdottoman viihteellinen, mutta myös kaunokirjallisesti ansiokas teos. Viehätystä lisää ajallinen etäisyys kirjoitushetkeen, sillä ainakin itseäni ihastuttavat jo sanojen vanhahtavat kirjoitusasut, lukujen alkujen pienet tiivistelmät, ynnä muut pikkuseikat.

Heti alussa puoleensa vetävät herkulliset henkilöhahmot ja heidän vastustamattoman suorasukainen kuvailunsa.

Luku 1

Valloittavaa on myös, kuinka kertoja (tämä anonyymi ylioppilas) ottaa roolissaan erilaisia vapauksia ja reflektoi omaa kertomustaan.

Minulla oli ilo havaita, että Palmu kavahti niin sanoakseni takajaloilleen ja levitti sieraimiaan kuin saalista vainuava virtahevonen. – No niin, anteeksi vertaus, runokuvat eivät sittenkään ole minun alaani. –

Lukija voi nyt tuokioksi laskea kirjan pois kädestään ja syventyä myötätuntoisesti miettimään mielentilaani.

Juttelin keväällä erään työkaverin kanssa siitä, miten waltarit ovat juuri sellaisia teoksia, joiden kohdalla lukunautintoa lisää merkittävästi, jos saa syventyä nimenomaan vanhaan painokseen. (Hän oli, kunnioitettavaa kyllä, hiljan ahkeroinut leijonanosan Waltarin historiallisia teoksia – siis niitä, jotka tunnetusti eivät lopu kesken. Itselläni on jonkinlaisena kesäprojektina Mikael Karvajalka, 780 sivua… Palataan asiaan tuonnempana.) Tällaiset vanhat opukset eivät tunnu yhtään samanlaisilta, jos niitä lukee uudenuutukaisina. Minulla oli onnea saada rouva Skrof käsiini, ei ihan julkaisuvuoden versiona, mutta vuoden 1951 painoksena. Kansi on patinoitunut ja sivut ovat vähän kellastuneet. Se kaikki kuuluu asiaan. Ihanaa.

Päädyin muuten lukemaan kirjan katsottuani vähän aikaa sitten sen filmatisoinnin eli Kaasua, komisario Palmun. Moni näkeekin varmasti kirjoja lukiessaan edessään Jalmari Rinteen ja Matti Raninin, lukuisista värikkäistä sivuhenkilöistä puhumattakaan.

Hauska tieto on muuten sekin, että ensimmäisenä elokuvaksi ehti kirjasarjan toinen osa ja elokuvista ehkä kuuluisin, Komisario Palmun erehdys, sillä kuulemma se oli tuottaja T.J.Särkän suosikki. (Matti Kassila suostui ohjaajaksi Särkän pitkällisen suostuttelun seurauksena, sillä epäili hidastempoisen dekkarin soveltuvuutta elokuvatarinaksi). Seuraavaksi valkokankaalle sovitettiin sitten ensimmäinen kirja, jonka nimi vaihtui elokuvasarjan kannalta tunnistettavampaan (ja myyvempään) muotoon. Näillä sanoillahan elokuva alkaa:

– Siellä on kaasun hajua!

– Mitä?

– Portaassa on kaasun hajua!

Tällä hetkellä elokuva on jostain syystä kokonaisuudessaan YouTubessa, en tiedä kauanko näin. Joka tapauksessa voin lämpimästi suositella tsekkaamaan edes leffan alun, se on uskomattoman hieno, miltei dokumentaarinen tuokio helsinkiläisaamusta.

Vanhan Helsingin bongailu on yksi Palmu-leffojen nautinnollisimpia juttuja, ja tälle huvillehan on omistettu muun muassa hyvin toimitettu teos Komisario Palmun jäljillä (ja sen nettisivusto) sekä vaikkapa tällainen kaupunkiliikenteen kartta.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Kari Uusitalon ja Sakari Toiviaisen teosta Valkokankaan Waltariana (WSOY, 2010).