Joy of missing out

Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:

#jomo

Joy of missing out. Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.

Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):

As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.

Huffington Post 31.12.2013

Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.

Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.

En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)

Mieleen tulee kolme juttua:

Solnit / Smith Rumsey / Ekholm

Ilo siitä, että katoaa hetkeen

A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.

I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.

Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:

It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).

Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:

jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com

Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismi ja halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?

Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista.  Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.

Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta

Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:

JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.

ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.

JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!

Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)

Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?

Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.

Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.

No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?

Ilo siitä, että on elossa

Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?

Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.

Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.

Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.

Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.

Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.

Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.

Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.

”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.

Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.

Past, present and future – a still life captures the three dimensions of time in a single picture. Today being my birthday, I decided to pay the exhibition at @sinebrychoffartmuseum an intentionally symbolic visit. For some reason, I find these paintings extremely fascinating, and could study them at hours on end. All those details: caterpillars and butterflies, flowers as buds, in full bloom, and already fading… They remind us that all that we perceive is, by its nature, temporal; to everything, there is a season. Some still lifes are actually quite gloomy or downright funereal, but I find them all in all beautiful and powerful, and even comforting. Oh, and the exhibit is open until 8 January, definitely worth checking out – recommended by the gloomy birthday girl. #stilllife #arthistory #sinebrychoff #birthday #wintersolstice #myhelsinki

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lisälukemistoa:

Juliaihminen: Mikä JOMO?

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole (YLE: Kirjojen Suomi)

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso? (YLE: Kulttuuricocktail)

Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet