Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet

Mainokset

”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin

Pieni jälkikirjoitus johtajuuspostaukseen

Täydennän edellistä kirjoitustani muutama haja-ajatuksella.

Jälkikirjoitus.

Pienenä disclaimerinä kerrottakoon, etten kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin huomannut ihailevani yhä enemmän kirkon edustajia, Irja Askolan lisäksi esimerkiksi pastori Marjaana Toiviaista ja arkkipiispa Kari Mäkistä.

Arvostan suuresti sitä, miten he  – ja nimenomaan monessa tilanteessa juuri he ja kummallisesti, jopa raivostuttavasti ainoastaan he, kaikista julkisuudessa hääräävistä ja yhteiskunnallisia asioita työkseen hoitavista ihmisistä – ovat systemaattisesti käyttäneet sitä ääntä, jonka he saavat kuuluviin vähäosaisia puolustaakseen ja miten he ovat ottaneet kantaa demokraattisen järjestelmän perusarvojen ja arkisen inhimillisyyden puolesta. Todellista arvojohtajuutta, näin toisesta joukkueestakin käsin.

Esimerkiksi pääsiäisen aikaan minun korvani huusivat siitä hiljaisuudesta, jossa niin harva halusi keskustella tämän kirkkovuotemme suurimman juhlapyhän äärellä sen nykytodellisuuteen kytkeytyvästä symboliikasta – me elämme joka tapauksessa maassa, jossa luterialisuus nivoutuu tiiviisti kulttuurihistoriaan ja tämän päivän kulttuuriin, joten nämä asiat koskettavat mielestäni myös meitä kirkkoon kuulumattomia kansalaisia. Paljon mukavampihan sitä on jutustella vaikkapa lempparilammasreseptistä. (Ja miksi sitä lammasta syödäänkään taas pääsiäisenä…)

Jälki-jälkikirjoitus.

Välillä tuntuu, että aikamme on jo aika täynnä herkkyyspuhetta (ja erityisherkkyyspuhetta). Itsestäni on aina hivenen ärsyttävää, kun jotakin termiä aletaan hokea joka puolella, usein kritiikittömästi. Siitä tulee doxaa – käyttääkseni termiä, joka on jäänyt mieleen yliopiston alkuajoilta filosofian opettaja Tuomas Tolosen mestarillisilta luennoilta. On jotenkin omituista, kun jotakin ominaisuutta aletaan palvoa kaiken kattavana ratkaisuna jokaiselle ja jokaiseen tilanteeseen.

Samalla tuntuu, että nimenomaan herkkyys on sellainen asia, jolle on ajassamme tilausta. Herkkyys, niin kuin itse sen ymmärrän, on perimmäiseltä merkitykseltään totuuden rakastamista ja sen etsimistä omassa elämässä. Ajassa, jossa turrumme niin moneen asiaan, kuten informaation ja ärsykkeiden tulvaan, herkkyyden esillä pitäminen ja sen kuunteleminen tuntuu vaativan erityistä vaivannäköä. Tai ehkä tämä on vain näköharha – ehkä se on ollut yhtä vaativaa aina, kaikkina aikakausina, eri syistä. Mikä ei tarkoita sitä, ettei vaivaa kannattaisi nähdä.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan esimerkiksi Brené Brownin ajatuksiin. Hän kirjoittaa asiaa eikä mitään huttua.

Heidän sensitiiviset pers… oonallisuutensa

Naula, joka törröttää esiin, lyödään muiden tasalle.

Japanilainen sanonta

Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Erityisherkkyys on nyt pinnalla. Eilisen Hesarin pääkirjoitussivulla mietittiin, miten ”pomosi tuskin on narsisti ja lapsesi erityisherkkä”. Viime sunnuntaina taas ilmestyi lyhyt kirjoitus kulttuurisivuilla:

HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.
HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.

Kaikki eivät toden totta ole erityisherkkiä. Mutta jotkut ovat.

Ja jos miettii, onko – onko sille tilaa?

GREY MATTER

Ehkä se mikä oli helpottavinta kun aloin lukea erityisherkkyydestä oli se että olin AINA ajatellut että olen huonompi kuin muut, nimenomaan huonompi… että miksen jaksa tehdä yhtä paljon, olla yhtä aktiivinen.. kunnes tajusin että sen tekee se herkkyys ja itse asiassa monet hyvät piirteeni on myös herkkyyden ansiota.

Ihana ystäväni antoi minulle luvan lainata viestiään, jonka hän lähetti minulle aiemmin keskustellessamme erityisherkkyydestä. Kun itse luin Elaine Aronin ”perusteosta” HSP – Highly Sensitive Person, tunnistin monista esimerkeistä tämän ystäväni. Mieleeni muistui, miten hän vaikutti välillä elävän hieman kuin eri todellisuudessa kuin me muut, miten hän saattoi reagoida omituisen intensiivisesti; miten hän kirkaisi ja tärisi nähdessään kirjan sivulla kuvan käärmeestä, siinä missä moni meistä korkeintaan kokisi pientä puistatusta, sanoisi ”yäk”. Ensi kertaa tunsin ymmärtäväni tätä ystävääni kunnolla. Ai hän kokee tilanteen näin! Samalla tunsin jälkikättöisesti pientä häpeän nipistelyä: välillä olin halunnut lokeroida hänen erilaisuutensa joksikin… no, joksikin muuksi kuin vain elämää rikastuttavaksi erilaisuudeksi.

Toisaalta on hyvin erilaisia erityisherkkiä ihmisiä, kuten käy ilmi esimerkiksi Anne Kukkohovin haastattelusta Me Naisissa elokuun alussa. En tunne Anne Kukkohovia mitenkään, mutta itsevarma mediapersoona ei ensiajatuksella vastaa ennakkokäsityksiä erityisherkästä ihmisestä. Mielestäni on rohkeaa, että hän kertoo omasta kokemuksestaan – moni kun on varmasti valmis epäilemään koko asiaa.

Erityisherkkyys ei ole diagnoosi, oireyhtymä tai muukaan häiriö vaan ominaisuus. Siis kuin silmien tai hiusten väri, muttei näkyvissä. Se tarkoittaa sitä, ettei sitä voi todeta verikokeella tai sylkinäytteellä. Se selviää ainoastaan lukemalla aiheesta ja tunnistamalla siitä itsensä.

Ja tästä päästään kiinnostavalle alueelle. Sillä jokainen meistä kokee todellisuuden eri tavoin, eikä toisen pään sisään ole pääsyä. Tietenkin omia kokemuksia voi yrittää avata ja selittää, mutta sen varassa me sitten olemmekin: miten yksi asiasta kertoo ja miten toinen sen kuulee.

”TIEDÄTKÖ SE PERUS LUULOSAIRAS FIILIS”

Tiedätkö kun viime aikoina on lehdissä yms . puhuttu erityisherkistä ihmisistä (HSP)? Mä oon jotenkin alkanut tutustua siihen enemmän, ja tunnistan siitä itseäni. Siis sitähän on hirveästi eri ”laatuja” ja ”voimakkuuksia”, ja tavallaan mua häiritsee kun se on sellainen trendi-ilmiö ;), oon jotenkin ollut tosi vastahakoinenkin (tiedätkö se perus luulosairas fiiilis, heti kun lukee jostain, niin ajattelee että mulla on toi, heh), mutta en sitten ole jotenkin pystynyt kieltämäänkään, että tutulta kuulostaa. Jotenkin tuntuu että tunnistan vaan osittain niin selkeästi asioita liittyen esim. sosiaalisiin tilanteisiin, ihan koko elämäni varrelta. Ja jotenkin mua viehättää se, ettei kyseessä ole mikään syndrooma tai diagnoosi, vaan persoonallisuuden (ja tietty hermostonkin) piirre ja samalla keino itseymmärrykseen.

Toinen ystäväni mietti asiaa paljon kriittisemmin:

Mutta toi Aronin kirja, se kyllä avaa silmät. Luen sitä vähän ristiriitaisin tuntein, sillä mietin, kuinka paljon itseäni sieltä tunnistan. Olen kyllä sanonut itselleni, ettei sillä ole väliä, olenko mielestäni hsp vai en, vaan jos saan jotain vinkkejä ja uusia näkökulmia, niin siitähän on kysymys.

SOSIAALINEN VALUUTTA?

Tiedän siis myös ihmisiä, joille asia ei ole niin yksinkertainen. He kokevat kyllä tunnistavansa itsensä erityisherkkyyskirjallisuudesta ja ovat siitä helpottuneitakin, mutta eivät halua ajatella itseään erityisherkkinä – osittain ehkä siksi, että pelkäävät tulevansa leimatuiksi huomionhakuisiksi nyyhkyiksi.

Sillä sehän tässä tuntuu mättävän, eikö? Että jotkut kuvittelevat olevansa vähän… erityisempiä kuin muut.

”Herää kiusaus leimata HSP silkaksi HevoSen Paskaksi.” Viime sunnuntain Hesarin jutussa (siitä, josta oli valokuva yllä) viitataan herkkyden kokemuksen pitkään historiaan, miten ”jo 1700-luvun eurooppalaisen yläluokan tunneilmastossa herkkyys oli tapa kartuttaa sosiaalista pääomaa. Se oli ’täydellinen väline identiteetin luomiseen sille, joka halusi olla jotakin muiden silmissä.'” Case closed. Erikoisuudentavoittelua kaikki tyynni.

Sietämätöntä. Pitäisi vähän näpäyttää, eikö? (Ja jos niikseen tulee, mikäs sen parempi areena siihen kuin maan luetuin päivälehti.)

Kumma juttu vain, että niiden ihmisten parissa, jotka itse tunnen ja jotka ovat erityisherkkyydestä kiinnostuneet ja siihen tutustuneet, tämä teoria sosiaalisesta pääomasta ei osu maaliin ollenkaan. En kiistä tutkijan sitaattia ja analyysiä eurooppalaisesta tunneilmastosta, mutta sen käyttäminen erityisherkkyyden selittämiseen trivialisoi ihmisten todellisia kokemuksia. Jos jotain, herkkyys on tuntunut yleensä painolastilta, kokemukselta perimmäisestä erilaisuudesta, viallisuudesta. Se, että tuntemuksille on löytänyt sanat ja pystyy jakamaan ne muiden kaltaistensa kanssa, ei muuta sitä oikopäätä eduksi, mutta on todella helpottavaa. Ja auttaa näkemään myös omia vahvuuksia, herkkyyden kääntöpuolia.

Erityisherkkyys ei siis oikein arkielämässä tunnu tekstissä määrittelemältä ”sosiaaliselta valuutalta”.

PAM, TÖRRÖTTÄVÄ NAULA!

”Itsensä tai ystävänsä voi diagnosoida muutaman verkosta kaivetun piirteen perusteella erityisherkäksi, mutta samat merkit voivat viitata myös esimerkiksi masennukseen. Tai sitten eivät mihinkään.”

Jos väestöstä noin 15-20% on erityisherkkiä, heitä kuitenkin on keskuudessamme keskimäärin lounaspöydässä yksi, koululuokassa muutamia, ruuhkabussissa jo useampia. Joillain aloilla tai joissakin harrastuksissa heitä on varmasti suhteessa enemmän, joissakin paikoissa vähemmän. Joitakuita he ovat, ja joidenkin ystäviä. Jotka ovat jossain vaiheessa joutuneet pohtimaan asiaa.

On kieltämättä helppoa tuhahdella erityisherkkyysepidemialle, mutta en tiedä, mitä sillä saavutetaan. Jos ihmisellä on kokemus, että hän ei ole tullut ymmärretyksi sellaisen kuin on, miten siihen auttaa se, että hänet vaiennetaan tai että sille naureskellaan ylimielisesti? En tarkoita, että itsensä ylianalysoimisessa tai diagnoimisessa (toim. huom. mitä erityisherkkyys ei tarkkaan ottaen ole, sillä se ei ole diagnoosi) olisi jotakin kannustettavaa. Mutta miksi ne ovat aina ne muut, jotka kuvittelevat olevansa jotain ja me itse niitä hemmetin tervejärkisiä, jotka tiedämme, mitä olemme tai emme ole?

Mikä tässä oikeasti niin paljon häiritsee ja miksi? Mistä tulee tarve teilata eikä ymmärtää? Loppujen lopuksi emme pysty pääsemään toistemme päiden sisään: emme koskaan voi täsmälleen tietää, miten joku toinen todellisuuden kokee. Voi olla, ettei oikeasti ole erityisherkkä, mutta ehkä ihmisellä on jotakin muuta tärkeää kerrottavaa?

Tavallaan pidän erikoisuudentavoitteluakin aika inhimillisenä juttuna: erityisiähän me kaikkia haluamme olla, ainakin itsellemme, ainakin läheisille ihmisille.

Toisaalta mietin, lisääkö tämä keskustelu myöskään ymmärrystä erityisherkkyyttä kohtaan. Miksi on niin vaikeaa ajatella, että toinen voisi olla erityisherkkä? Ehkä itse kaipaisinkin eniten asiaan perehtynyttä lehtiartikkelia, jossa avoimesti pohdiskellaan, missä menee erityisherkkyyden raja. Sille pohdinnalle kun ei tunnu olevan juuri nyt kauheasti tilaa.

”AH OLEN NIIN HERKKÄ”

Loppuun sopii hyvin ystäväni kommentti ”HevoSen Paska”-kirjoitukseen:

Olihan toi tavallaan ihan hauska… tai siis toi HevoSenPaska :DDD… kait mun on myönnettävä et mäkin tunnen sellaista melankolista ylpeyttä ja erityisyyttä… et ah olen niin HERKKÄ… Mä kyllä sanoisin sille et hei, kyllä mä osaan nauraa itelleni, oon varmaan just tollanen herkkyydelläni ylpeilijä. mutta mitä siitä.

Karavaani kulkee, koirat haukkuvat, ja oikeasti tärkeät ihmiset hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet.

Ja vaikket oikein tietäisi, millainen oletkaan.

LOPPUKEVENNYS: FUTURE’S MADE OF…

Ehkä jonkinlaisen ratkaisun asiaan voisi tuoda VR eli virtuaalitodellisuusteknologia, josta somepioneerit nyt pöhisevät. Jospa joskus tulevaisuudessa pääsisimme kurkistelemaan toistemme kokemusmaailmoihin vähän tähän tapaan:

Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulisit)

Kun läheinen kokee vastoinkäymisen, on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Mutta vääriä sanoja löytyy helposti. Ihan tahattomasti.

Hiljattainen koettelemus sai minut ajattelemaan sitä, miten usein yritämme turhaan etsiä lohduttavia ilmauksia: läsnäolo riittää. Ja oikeastaan se on ainoa asia, joka mitenkään balsamoi kirvelevää sielua. ”Olen pahoillani.” ”Onpa tosi perseestä.” ”Olen tässä.” Ehkä seuraavana päivänä: ”Miten tänään menee?” Tiivistetysti: et ole yksin.

Kun taas kaikki ne lausahdukset, jotka pakonomaisesti yrittävät lohduttaa, kääntyvät itseään vastaan. Selitän miksi.

En muuten viittaa mihinkään yhteen tiettyyn harmitukseen tai vain omiin kokemuksiini, vaan mielessäni ovat liikkuneet (valitettavan) monet läheltä seuraamani eri kokoiset ja erilaiset koettelemukset.

Pyörittelin pitkään tätä tekstiä mielessäni, sillä en oikeastaan halunnut julkaista sitä. Mutta jos alkaisin sensuroida itseäni täällä, omassa paikassani, jota muovaan kirjoitus kerrallaan oman näköisekseni… No, ei siinäkään olisi mitään järkeä.

Älä sano 1: KAIKKI MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA

Hei kamoon, jaksaa jaksaa! Tässä tsemppauksessa maistuu urheilumainosten muovinen optimismi. Ja ehkä salilla lausahdus pitää paikkansa, joten siellä sen käyttö sallittakoon jatkossakin. Epäilen, onko henkilö, joka heittää ilmaan puolihuolimattomasti tämän irtoviisauden, koskaan kokenut todella suurta tragediaa.

Vastaan: SEN EI TARVITSE TAPPAA MURTAAKSEEN.

Sillä joskus ihminen saattaa joutua kohtaamaan vaikeuksia, jotka eivät vahvista, vaan ainakin hetkellisesti iskevät maahan, tekevät heikommaksi, haavoittuvaisemmaksi ja saavat epäilemään koko elämän mielekkyyttä, niin, että katkeroitumista vastaan joutuu taistelemaan ponnekkaasti. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silti haluaisi jatkaa eteenpäin, syvästi ja pysyvästi muuttuneena. Mutta ei vastoinkäymisen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Älä sano 2: ONNEKSI EI KÄYNYT PAHEMMIN.

Just. No, jos olen todistajana edelleen kertomassa tapahtumista, lienee sanomattakin selvää, että olisi tosiaan voinut käydä pahemminkin. Mutta nyt olen siis hajalla, ja silti minun pitäisi olla onnellinen siitä, ettei käynyt vielä pahemmin – please. (Sitä paitsi – et voi olla aivan varma, tiedätkö tapahtumien laajuutta kokonaan, joten voi olla, ettei lausahdus pidä paikkaansa.)

Vastaan: KÄVI IHAN TARPEEKSI PAHASTI.

Anna minulle rauha potea tätä onnettomuutta. Ehkä päädyn samaan päätelmään myöhemmin ihan itse, omin päin, mutta se on eri juttu.

Älä sano 3: KAIKELLE ON TARKOITUS.

Nyt näen punaista. Ihanko totta, kerro lisää?! Aivanko tosissasi väität, että tämä absurdi ja tarpeeton sattumus taianomaisesti nostattaa minut korkeammalle tietoisuuden tasolle? Saapuuko oveni taakse myös yksisarvinen, jolla karautan autuaampaan olotilaan? Ooh, näen valon! Voi olla, että oma näkemyksesi elämästä pohjautuu kaiken selittävälle suurelle suunnitelmalle. Mutta älä holhoa pukemalla minun vaikeuttani banaaliin pakkopaitaan.

Vastaan: ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU IKÄVIÄ, MIELETTÖMIÄ ASIOITA.

Hyväksyn järjettömätkin vastoinkäymiset osaksi elämää. Nämä koettelemukset eivät ole lainkaan välttämättömiä elämän syvällisemmän ymmärtämisen kannalta, mutta en anna niiden lannistaa minua lopullisesti.

JOS SE OIS HELPPOO…

Kaikki tiivistyy siihen, että vastoinkäymisen vastaanottaminen on oikeasti taitolaji. Ja olen itse mokannut lukemattomia kertoja, useammin kuin tekisi mieli muistella. Yllä mainituista valeviisauksista olen viljellyt ainakin kahta ensimmäistä sekä monia, monia muita yhtä kehnoja aivoituksia. Ennen kuin oivalsin jotakin. Mikä ei tapahtunut täysin omin avuin.

Mistä johtuu, että hyppäämme suin päin selittämään epäonnea sen kokijalle, mistä kumpuaa pakko paketoida tilanne sopiviin sanoihin? Joku sosiaalipsykologian tai muun ihmistieteen alueella meritoitunut henkilö osaisi varmasti vastata tähän tyhjentävämmin, mutta mietiskellessäni asiaa päädyin itse seuraavaan ajatusketjuun: luulen, että kyse on ainakin osittain siitä, että jos on yhtään empaattinen ihminen, toisen ihmisen murhetta on vaikea kuunnella. Ahdistuksen paino suorastaan tuntuu fyysisesti. Ja sitä haluaisi niin kovasti helpottaa toisen olotilaa ja keventää taakkaa (missä ei ole tietenkään mitään pahaa) –  tai salavihkaa, tahtomattaan, oikeastaan omaansa. Sillä olisi ihanaa tuntea olevansa ihminen, joka todella pystyy jotenkin auttamaan. Mutta samalla ei tule huomanneeksi, että ajattelemattomasti, huomaamatta, vahingossa, sydämellisyydestään huolimatta, asettaakin ensi sijalle oman ikävän olonsa. Sitä lievittää omaa tukaluuttaan laukomalla tyhjiä viisauksia. Eikä välttämättä huomaa, että toinen lysähtää vielä enemmän kasaan.

EMPATIA.

Koska ihan, ihan oikeasti, mitkään sanat eivät pysty taikomaan tuskaa pois. Tätä asiaa pohdiskellessani vastaani tuli sattumalta (ja jos johonkin elämässä uskon, niin hyvin ajoitettuihin ja hyväntahtoisiin sattumiin) kerrassaan briljantti video aiheesta, joka tiivistää kaiken edellä vuodattamani reiluun kahteen minuuttiin – ja tekee sen vielä hauskasti, oivaltavasti ja tuomitsevuutta välttäen. Viisaasta puheenvuorosta vastaa hurmaava Brené Brown, jota kiittelin blogissani jo kesäkuussa käsitellessäni termiä vulnerability hangover. En harrasta gurujen keräilyä enkä pidä kotijumalia, mutta BB (hehe) on ansainnut paikkansa suuresti arvostamieni asiantuntijoiden lyhyellä listalla.

Empathy feels connection, sympathy drives disconnection.

Video havainnollistaa samalla loistavasti empatian ja sympatian merkityseron. Itse olen ainakin, hajamieliseen tapaani, käyttänyt niitä välillä suruttoman synonyymisesti, vaikka ne kuvaavat myötätunnon eri puolia. Ja sitten tämä suoraan ytimeen osuva oivallus:

Rarely, if ever, does an empathic response begin with words ”at least”.

Äh, olen niin innoissani, että mielelläni kirjoittaisin ylös kaiken. Kannattaa tietenkin katsoa video:

Somebody just shared something with us, that’s incredibly painful, and we’re trying to ”silverlining” it. I don’t think that’s a verb, but I’m using it as one. (…) We try to make things better. (…) The truth is, rarely, if ever, can a response make something better, what makes something better, is connection.

Siis: uskalla laskeutua kuoppaan kanssani.

Luulen itsestäni liikoja, jos kuvittelen, etten koskaan enää sortuisi sympatiaan. Toivon, että silloin joku hienovaraisesti hieroo tätä kirjoitusta hyväntahtoiseen naamaani.

Peace.

Matkalla, osa 3: Fyn

Matkalla, osa 3: Fyn

Kotona Kalliossa olen kaupunkilaismimmi henkeen ja vereen. Sydän sykkii sporakiskojen kalkkeen tahtiin, ja hengitän rauhallisemmin, kun tiedän, että hyvin varustettu kirjastoni sijaitsee kivenheiton päässä. Kadulla vastaan viilettävät ihmiset, ihmisten läsnäolo ylipäätään – se pitää pulssini tasaisena.

Kas, lehmä! Tanskassa ajellessa tulee huristelleeksi lukemattomien laidunmaitten ohi. Ei niin kapeaa rantakaistaletta tien ohessa, ettei siihen mahtuisi lehmää torkkumaan. Tällä kertaa bongattiin vähän harvinaisempi musta märehtijä.
Kas, lehmä! Tanskassa ajellessa tulee huristelleeksi lukemattomien laidunmaitten ohi. Ei niin kapeaa rantakaistaletta tien ohessa, ettei siihen mahtuisi lehmää torkkumaan. Tällä kertaa bongattiin vähän harvinaisempi musta märehtijä.

Vaan kuinka ollakaan, Tanskassa huomasin harkitsevani maalaiselämää. Tai ainakin elelyä pikkukylässä.

FYN

Ylt’ympäri laajenevat viljavat pellot ja hedelmäpuutarhat niin kauas kuin silmä kantaa. Tuo luonto ei hämmästytä suuruudellaan eikä häikäise kauneudellaan, vaan uhkuu rehevyyttä ja viljavuutta ja herättää siten katsojassa tyytyväisen hyvänvoinnin tunteen. (Eva Moltesen o.s. Hällström: Nykyajan Tanska, 1910)

Fynin saaren kaakkoiskulmassa sijaitsee pieni Faaborgin rantakaupunki, jonka kyljessä sijaitsevasta pikkuruisesta Svanningen kylästä saimme tukikohdan parin yön ajaksi.

Faaborgin kävelykeskustassa oli paljon hauskannäköisiä kahviloita ja hotelleja, ja huvisatamassa veneet keikkuivat odottavaisina. Merellinen charmi ja kokoluokka toi mieleen vähän Porvoon; olikin yllätys kuulla, että väkiluku on nykyisellään vain 7000. Ehkä 1200-luvulla perustetun kaupungin puitteet ovat nykyisyyttä suuremmat, ja toisaalta palvelutarjonnassa näkyy varmaan kulttuurieroa.

Faaborgin keskustan maamerkki, kellotorni.
Faaborgin keskustan maamerkki, kellotorni.

Jos Jyllannissa haimme viikinkinähtävyyksiä, erämaaelämyksiä ja hurjia kontrasteja, joiden perässä ajelimme tunnin toisensa perään, nyt oli vuoro ottaa iisimmin.
Koska olisimme ehtineet vain pyörähtämään Odensessa, päätimme suorittamisen sijaan suosiolla skipata H.C. Andersenin kotikaupungin kokonaan. Jotainhan täytyy jäädä varastoon seuraavaa kertaa varten! Fynin saarella ei muutenkaan matkaoppaiden mukaan ole varsinaisesti suuria nähtävyyksiä, mutta se hurmaa matkailijan vehreällä takuuviehättävällä tanskalaismaisemallaan.

Tänne tulimme siis tapaamaan tuttuja. Oli mahtavaa, pientä luksusta lähteä metsäretkelle ja nautiskella termarikahveja leikkikentän mökissä sadekuuron yllätettyä (jälleen), rakennella legoista yhä uudelleen kaatuvia torneja olohuoneen lattialla, laittaa ruokaa ja kokoontua ison pöydän ääreen nauttimaan siitä. Illalla talon hiljennyttyä haaveilla ja parantaa maailmaa, keittiön yläkaappiin lapsiperheen arjessa unohtuneita snapsivarastoja siemaillen.

Suosittelen kokeilemaan seljankukkasnapsia, jos tulee vastaan.
Suosittelen kokeilemaan seljankukkasnapsia, jos tulee vastaan.

Mitä sitä lopulta matkustamiselta haluaa? Mikä on matkanteon ydin? Pientä vai suurta? Tunnistettavaa arkea vai sen katkaisevaa glamouria?

Finland meets Fyn. Alkupalana paikallista savujuustoa ja suomalaista tyrnihilloa, mainio kombo.
Finland meets Fyn. Alkupalana paikallista savujuustoa ja suomalaista tyrnihilloa, mainio kombo.

Mitä milloinkin, itse kullekin, kuhunkin tarpeeseen. Mutta yksi todella hyvä syy on ihmiset, ihanat ihmiset. Ja heidän kauttaan avautuu myös matkakohde: kuinka mielellään sitä kuuntelee ajattelevan ihmisen kertovan omia mietteitään arjesta, politiikasta, kulttuurista tai kirjallisuudesta. Ja niistä haaveistaan.

Se todella tuntuu yhä pätevältä syyltä ylittää etäisyyksiä.

IN THE COUNTRY

Mikä tekee maaseudusta muualla viehättävämmän kuin Suomessa? Tätä ihmettelin jälkikäteen. Minähän olen ihminen, joka tunnetusti messuaa, että ihmiskunnan kehitys on aina tapahtunut kaupungeissa: miten siihen on syynsä, että puhutaan antiikin Ateenasta ja Roomasta – eikä hämäristä peräkylistä. Sitten sitä yhtäkkiä huomaa sovittelevansa itseään sellaiseen haavekuvaan, jossa ikkunasta näkyy pääasiassa peltoa. (Huom. 1900-luvun alussa rakennetun ja poikkeuksellisen hyvällä maulla remontoidun vanhan maalaistalon isosta ikkunasta.)

Uhkeanpunaiset unikot loistavat pellon laidalla harmaanakin päivänä.

Oikeastaan ei ole ihan ensimmäinen kerta, kun tunsin viehätystä maalaiselämää kohtaan. Mutta poikkeuksetta tällaiset kohtaukset ovat saaneet minut valtaansa ulkomailla, reissussa.Onko se vain turistin illuusiota? Ihan kuin muualla pikkukylät olisivat niin usein elävämpiä, arki orgaanisempaa. Ja maisematkin, ja ne maalaistalotkin saattavat olla kiinnostavampia.

Tämä pittoreski maalastalo olikin kulissi. Moni suomalainen on tietämättään tutustunut Fynin etelärannikkoon - television välityksellä. Faaborgin kunta tukee tiettävästi kuvauksia taloudellisesti, ja alueella on kuvattu meilläkin nähtyjä tv-sarjoja, kuten Tanskan historian suurta vuotta käsittelevä
Tämä pittoreski maalastalo olikin kulissi. Moni suomalainen on tietämättään tutustunut Fynin etelärannikkoon – television välityksellä. Faaborgin kunta tukee tiettävästi kuvauksia taloudellisesti, ja alueella on kuvattu meilläkin nähtyjä tv-sarjoja, kuten Tanskan historian suurta vuotta käsittelevä ”1864”.

KORKEUSEROJA

Tanskan tiet ovat täplitettyjä pienin kylin, ja jokaisessa kylässä nököttää oma valkoinen kirkko. Vaan Svanningen kylän kirkko onkin toista maata. Se tuo mieleen eteläisen Saksan seudun, syystä. Sain kuulla, että aikoinaan kylän pappismies (tms.) oli matkustellut alppimaisemissa, ihastunut kovin alueen rakennustyyliin ja päättänyt kotiin palattuaan uusia remonttia tarvinneen kirkon näitä vaikutteita noudattaen.

Tämän kerrottuaan tuttavamme lisäsi, että sehän sopiikin siinä mielessä, että tätä aluetta kutsutaan Tanskan Alpeiksi. Yritin etsiä maastosta pientä mäennyppylää kummempaa kumparetta ja katseessani lienee käväissyt kysymys, sillä vertauksen kertoja naurahti. Tanska nyt vain on hyvin tasainen maa.

Svanningen kylän persoonallinen kirkko.
Svanningen kylän persoonallinen kirkko.

Yksi kohta on, joka on todella luonnonihana, nim. Svendborg’in salmi saaren etelärannalla. Mereltä päin tullen kapenee meri lahdeksi, jonka suun sulkevat salmeksi kauniit saaret. Lahden pohjukassa on Svendborg’in kaupunki ja sen taustana Tanskan oloihin nähden korkeat kummut – todellinen vuorimaisema. (Nykyajan Tanska.)

EPILOGI: Everything must come to an end

Tätä kirjoittaessani yömyöhään istuskelenkin nyt, odottamatta, tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Meidän piti astua tänään laivaan, mutta, kuinka ollakaan, Söderlänkanin liikennemylläkkä matkan viime metreillä laittoi suunnitelmat uusiksi. Sääliksi kävi kuskia, joka varmakätisesti luotsasi meidät 617 kilometriä Malmöstä Tukholmaan, vain huomataksemme saapuneemme peruuttamattomat kymmenen minuuttia liian myöhään. Kun käytännön asiat järjestyivät ilman suurempia tuskia (yö hotellissa, aamulaiva), tilanne näytti valoisan puolensa: ilta Södermalmilla! Nyt pääsisimmekin testaamaan sen Mariatorgetin lähistöllä sijaitsevan hauskan ravintolan, joka jäi mieleen viime viikon iltakävelyllä.

Asiat voisivat olla toki hullumminkin. Ja sopivaa on, että kun kaikki alkoi Tukholmasta, tällä kertaa tänne myös kaikki päättyy. Yllättävä käänne kruunasi lopulta vaiherikkaan reissun.

Matka alkaa olla lopuillaan, mutta luvassa on vielä ainakin paketti käytännön vinkkejä sekä second hand -shoppailua Aarhusissa.