Suosikkipodcastit vuodelta 2017

1. Invisibilia

NPR:n Invisibilia kertoo käsittelevänsä ”ihmisluontoa ohjaavia näkymättömiä voimia”, kuten uskomuksia, tunteita ja ajatuksia. Jaksoissa sukelletaan ihmismielen syövereihin ja yhdistellään kiehtovia human interest -haastatteluja tieteelliseen tietoon. Kerta toisensa jälkeen ällistyttää, millaisia tositarinoita toimittajat ovat kaivaneet esiin ja miten he onnistuvat tarjoamaan ne kuulijoille.

Myönnän: kun kuuntelin ensimmäisen jakson, itkin. (Mikä oli vähän hämmentävää.) Suomessa podcast tunnutaan usein ymmärtävänä (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavien tyyppien (sinänsä/ihan/todella) kiinnostavaa lätinänä aiheesta X. Olen kuitenkin itse huomannut hakeutuvani yhä enemmän tällaisten podcastien äärelle, joissa kuuntelijalle on rakennettu tarina, joka hyödyntää monipuolisesti äänikerronnan erilaisia elementtejä. Taitavat toimittajat ovat käyneet läpi suuren aineiston ja luovat siitä kokonaisuuden, joka ällistyttää, naurattaa ja liikuttaa – ja jää mieleen: lopulta siis myös sivistää, viihdyttämisen lisäksi. Työhön on käytetty aikaa, ja näin hieno kokonaisuus vaatii jo suuremman joukon työpanoksen, minkä huomaa, kun kuuntelee jaksojen lopussa tekijätietoja.

Vaikkapa näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: The Secret History of Thoughts, How to Become BatmanThe Secret Emotional Life of Clothes.

2. S-Town

Koukuttava seitsenosainen journalistinen draama Serialin ja This American Lifen tekijöiltä. Mies nimeltä John lähettää toimittaja Brian Reedille sähköpostin, jossa hän kertoo kotikaupungissaan Alabamassa olevan tekeillä jotain hämärää. Kun tarkentaa oikein lähelle ja yksityiseen, tulee kertoneeksi jotain hyvin yleispätevää ihmisyydestä.

The story of #STown begins with an email sent to This American Life.

A post shared by S-Town Podcast (@stownpodcast) on

3. Reply All

Kuka oikeasti on opiskelijabileissä otetun valokuvan  rastatukkainen poika, jonka internet tuntee nimellä Wayne? Reply All edustaa myös koukuttavaa kerrontaa kiehtovista aiheista, jotka on usein kaivettu esiin internetistä, kuten Reddit-ketjuista. Jakson ”Man of the People” pohjalta ollaan tekemässä elokuvaa, ohjaajana Richard Linklater, pääosassa Robert Downey Jr.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: #79 Boy in Photo, #86 Man of the People

4. Hietanen & Henrikson

Fiksua ja hauskaa puhetta kirjoista ja populaarikulttuurista på svenska, toimittajina ja juontajina Anne Hietanen ja Ida Henrikson.

Tämänkin podcastin äärelle päädyin kaksikielisen, ihanan kollegani vinkistä (tackar!). Keväällä kävi nimittäin sellainen hauska juttu, että pääsin uuteen kaksikieliseen työryhmään, jonka kanssa kiersimme kesällä ympäri Suomea ja syksyllä jatkoimme töitä konttoriympäristössä. Yhtäkkiä ruotsista tuli osa arkea ja arjesta rikkaampaa. Vad fint!

Hietasen ja Henriksonin monipuolisuus tulee hyvin esille vuoden 2017 viimeisessä joulujuhlajaksossa: käsittelyssä on ruotsalaisen Evin Ahmadin esikoisrunokokoelma En dag ska jag bygga ett slott av pengar (vai olikohan se sittenkin romaani… en ole varma), Valerie Solanasin 1960-luvun SCUM-manifesti  (josta Anne kertoo, että meinasi feidata lukemisen, onneksi ei) ja Netflix-sarja She’s Gotta Have It.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: #38 SCUM, #24 Med gråten i halsen på jobbet, #4 Houellebecq.

5. Pietari K. kävi täällä

Varmaan suurin Suomi 100 -tekoni tänä vuonna oli, että kuuntelin Pietari Kylmälän hauskan purevia katsauksia maamme kirjallisuuteen. Kiehtoo: näkökulmat, raikas toimitustyö ja notkea puheenparsi.

Näistä jaksoista voi lähteä liikkeelle: Kirjoitan päälauseita. Timo Soini kirjoittaa päälauseita. Uskottavat miehet kirjoittavat niinPutoanko minä? Olen lukenut 1920-luvun tyttökirjoja ahdistukseenOlipa kerran valkoinen mies, jota kaikki kirjat kuvasivat. Ja nytten se kuolisi

 

 

Seuraavaksi aion antaa ennakkoluuloistani huolimatta mahdollisuuden Bret Easton Ellisin podcastille, jota ystävä suositteli. Kuulemma täsmälleen niin provosoivaa sisältöä kuin voi olettaakin. Podcastien suhteen kaikkein toimivin suosittelualgoritmi on oikea ihminen.

 


 

Mainokset

Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Uusi kirja kertoo, miksi älypuhelin koukuttaa kenet tahansa / Adam Alter: Irresistible

It’s hard to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use.

Adam Alter on psykologiasta väitellyt newyorkilainen markkinoinnin apulaisprofessori, jonka maaliskuussa 2017 ilmestynyt kirja Irresistible pureutuu digitaalisen maailman koukuttavuuteen. Miten me koukutumme esimerkiksi tykkäämään ja hakemaan tykkäyksiä – ja kuinka  meitä tietoisesti koukutetaan tekemään niin?

Hän aloittaa pohtimalla Steve Jobsia ja lastenkasvatusta.

fishing-228329
Gone fishing.  Lähde: Pixabay

Vanha huumekauppiaiden sääntö: älä vedä kiksejä omasta kamasta

Mikä on selitys sille, ettei Jobs antanut lastensa käyttää Applen ihmetuotetta iPadiä? Noudattiko hän huumekauppiaiden vanhaa sääntöä never get high on your own supply eli ”älä vedä kiksejä omasta kamasta”?

Jobs ei myöskään ollut mikään poikkeus kaltaistensa visionäärien ja teknologia-alan johtajien joukossa. Vaikka he päivätyössään he julistaisivat, miten heidän keksintönsä muuttavat maailman, heillä ei ole painetta tutustuttaa lapsiaan tähän maailmaan.

Hassua, eikö? Eikö etuoikeutettu kasvuympäristö suojelisi lapsia laitteiden haittavaikutuksilta?

Vai olisiko niin, että it-gurut tietävät, että laitteet koukuttavat yllättävän helposti riippumatta siitä, kuinka valistunut henkilö käyttäjä on, Alter puntaroi – sillä sellaisiksi ne on tällä hetkellä suunniteltu?

Product designers are smarter than ever. They know how to push our buttons and how to encourage us to use their products not just once but over and over.

Älä puhu 50-luvusta ja telkkarista, tämä on ihan eri juttu

On totta, että uutta teknologiaa on aina pelätty. Ihmisiä on peloteltu turhaankin, on maalailtu uhkakuvia, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Mutta älylaitteiden vertaaminen elokuviin, televisioon ja videopeleihin ei toimi, Alter sanoi puhuessaan kirjastaan Think Again -podcastin haastattelussa huhtikuussa.

Aiemmin lapset ovat saattaneet jumittaa television edessä tai pelata yltiöpäisesti, mutta he ovat silti menneet kouluun, ja laitteet ovat jääneet kotiin. Ennenkin on voinut törsätä koko tilin alerekkeihin, mutta sitä varten on pitänyt sentään vaivautua kaupungille; nyt luottorajan saa täyteen lounastunnilla.

Nykyisin taskussa kulkee yhteydenpitovälineen lisäksi niin viihdekeskus kuin ostoskeskus, jotka ovat auki kellonajasta riippumatta. Olemme eläneet älylaitteiden kanssa vasta vajaan vuosikymmenen, ja ne ovat mullistaneet arkemme. Ehkä muutoksen vaikuttavuutta on vaikea havaita sen mittakaavan vuoksi: emme kykene käsittämään, miten vallankumouksellinen muutos aiempaan aikaan on ollut, joten epädramatisoimme sitä.

Tech offers convenience, speed, and automation, but it also brings large costs. Human behavior is driven in part by a succession of reflexive cost-benefit calculations that determine whether an act will be performed once, twice, a hundred times, or not at all. When the benefits overwhelm the costs, it’s hard not to perform the act over and over again, particularly when it strikes just the right neurological notes.

A like on Facebook or Instagram strikes on of those notes, as does the reward of completing a World of Warcraft mission, or seeing one of your tweets shared by hundreds of Twitter users. The people who create and refine tech, games and interactive experiences are very good at what they do. They run thousands of tests with millions of users to learn which tweaks work and which ones don’t – which  background colors, fonts and audio tones maximize engagement and minimize frustration.

Elämme koukuttavaa aikaa

Tech isn’t morally good or bad until it’s wielded by the corporations that fashion it for mass consumption. Apps and platforms can be designed to promote rich social connections; or, like cigarettes, they can be designed to addict. Today, unfortunately, many tech developments do promote addiction.

Digitaalinen ympäristö on luonut arkeemme paljon uusia potentiaalisia koukkuja, Alter pohtii. Muutama vuosikymmen sitten riippuvuutta aiheuttivat lähinnä päihdyttävät aineet, kuten alkoholi, tupakka ja huumeet, jossakin määrin myös uhkapelit. Ne olivat kuitenkin pääsääntöisesti kalliita ja rajoitetusti saatavilla. 2010-luvulla ympärillämme on vanhojen aineiden lisäksi kosolti asioita, joiden koukuttavuutta vasta opimme ymmärtämään:

There’s the Facebook hook. The Instagram hook. The porn hook. The email hook. The online shopping hook. And so on.

Mitä vaivattomammin jokin asia tai toiminto tuottaa aivoissamme mielihyvähormoni dopamiinia, sitä voimattomampia olemme sen edessä, vaikka varsinaiset syyt koukuttumiseen ovat tietenkin monimutkaisempia ja yksilöllisiä.

Tykkäyskoukku – vertailemme, sillä olemme ihmisiä

Alter kirjoittaa monipuolisesti esimerkiksi pelaamisesta, nettishoppailusta sekä Netflix-ahmimisesta ja käy läpi useita kiinnostavia psykologisia tutkimuksia, jotka valottavat käyttäytymiseemme vaikuttavia tekijöitä.

Kiehtovaa antia ovat osiot, jotka käsittelevät sosiaalista mediaa, kuten Facebookia ja Instagramia.

Aloin itse perehtyä älypuhelimiin paremmin reilu vuosi sitten, kun tein aiheesta juttua silloisen työni puitteissa ja haastattelin puhelinten koukuttavuudesta väitellyttä sosiaalipsykologi Eeva Raitaa. Raita listasi monta syytä siihen, miksi kännykkä koukuttaa tehokkaasti. Yksi niistä oli sen väylä sosiaaliseen elämään, hyvässä ja pahassa.

Facebook ja muut suositut yhteisöpalvelut täyttävät olemassaolevan sosiaalisen tarpeen olla yhteydessä muihin. Mutta samalla niiden yritystoiminta perustuu pohjattomaan haluumme vertailla itseämme toisiin ihmisiin, sanoo Alter.

Janoamme jatkuvaa palautetta siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Luulemme, että sosiaalinen media kertoo meille vastauksen, mutta se tekee sen hyvin ovelalla tavalla. Meihin vaikuttaa nimittäin erityisen tehokkaasti se, jos emme pysty ennustamaan toimintamme seurauksia, ja tykkäysten määrähän on Facebookissa ja muissa palveluissa usein arvoitus.

It’s had to exaggerate how much the ”like” button changed the psychology of Facebook use. What had begun as a passive way to track your friends’ lives was now deeply interactive and with exactly the sort of unpredictable feedback that motivated Zieler’s pigeons. Users were gambling every time they shared a photo, web link, or status update.  A post with zero likes wasn’t just privately painful, but also a kind of public condemnation: either you didn’t have enough online friends, or worse still, your online friends weren’t impressed. Like pigeons, we’re more likely to seek feedback when it isn’t guaranteed. Facebook was the first major social networking force to introduce the like button, but others now have similar functions.

(Alter viittaa lainauksessa kyyhkystutkimukseen, josta on kertonut hieman aiemmin.)

Facebook on ollut monien sosiaalisten kokeilujen areena. Ovatko tykkäys- ja reagointinappulat, algoritmit ja muut keksinnöt palvelleet käyttäjiä vai yritystä itseään? Yrityksen päätöksillä on valtava maailmanlaajuinen merkitys, sillä palvelulla on arviolta miljardi käyttäjää: se on uskomaton inhimillinen potentiaali.

Mutta jos mulla ei ole ongelmaa, onko tässä mitään ongelmaa?

Mutta jos ihminen ei itse kärsi puhelimen käytöstään, onko asiassa edes ongelmaa?

If you’re on the phone for three hours daily, that’s time you’re not spending on face-to-face interactions with people. Smartphones give everything you need to enjoy the moment you’re in, but they don’t require much initiative.

Alter sekä monet hänen haastattelemansa asiantuntijat (kuten peliriippuvuutta hoitavan klinikan johtaja) päätyvät puhumaan painokkaasti kasvokkain käytävän vuorovaikutuksen tärkeydestä. He myöntävät, että nettiaika on lisännyt mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen, mutta muistuttavat, että esimerkiksi empatiakyky ei kehity samalla tavoin pelkkien ruutujen välityksellä,

Monet asiantuntijat ovat myös kysyneet, kuinka käy kykymme oppia ja luoda uutta, jos emme enää jaksa keskittyä, vaan keskeytämme heti orastavankin tylsyyden rutiininomaisella puhelimen vilkuilulla.

Sosiaalipsykologi Raita pohti tekemässämme televisiohaastattelussa, miten luovuus ja tylsyys kulkevat käsi kädessä: luovuus vaatii aikaa ja syventymistä omiin ajatuksiin.

Yhdysvaltalainen historioitsija Abby Smith Rumsey on taas pohtinut muistia ja muistamista digitaalisella aikakaudella. Myös muistojen kehittyminen vaatii sitä, että keskitymme ja syvennymme. Ilman muistoja emme ymmärrä mennyttä emmekä itseämme, emmekä pysty kuvittelemaan tulevaa.

Kukaan näistä asiantuntijoista ei kehota välttämään älypuhelinta tai netin käyttöä kokonaan, ja aika mahdotonta se olisikin. He vain herättävät miettimään käyttöä suhteessa muuhun elämään.

Parempaa arkea pienin kikoin

Jo joulukuussa kirjoitin, että olen itse opetellut käyttämään älypuhelintani vähemmän viimeisen vuoden aikana. Siitäkin huolimatta, ettei tilanne ollut mielestäni kohdallani edes lähtökohtaisesti kovinkaan huono. (News flash: tutkimuksissa suuri enemmistö säännönmukaisesti aliarvioi päivittäisen käyttönsä ja uskoo käyttävänsä puhelintaan vähemmän kuin muut…) Mutta jokin tunne kyvyttömyydestä olla läsnä ja ajatusten pirstaleisuudesta kaihersi. Olen hirveän huono tekemään mitään kovin mustavalkoisesti (sokerilakko, ei kiitos), joten tässäkin kohtuullisuus on oma valintani, kaikessa tylsyydessään.

Itselläni ovat toimineet seuraavat kikat, jotka ovat osittain samoja, joita Alter esittelee kirjansa loppupuolella:

Pidän fyysistä etäisyyttä puhelimeen. Jätän sen työpaikalla tahallani laukkuun tai kotona toiseen huoneeseen. (Yritän muistaa pitää äänet päällä, jotta pystyn vastaamaan puheluihin.)

Olen poistanut kaikki ääni-ilmoitukset sekä suljetulle näytölle tulevat ilmoitukset. Niinpä voin tarkistaa kellonajan ilman muita houkutuksia. (Se tarkoittaa tietysti myös sitä, että vastaan viesteihin usein keskimääräistä hitaammin. Mutta kuinka nopeasti viesteihin täytyy aina reagoida – tästä on varmaan monia mielipiteitä. Tilanteet vaihtelevat.)

Olen poistanut esimerkiksi Facebookin sovelluksen puhelimestani. Selaimen kautta vilkuiluun on suurempi kynnys. (Viime kesänä pidin huvikseni useamman kuukauden tauon koko jutusta, mikä oli aika kiinnostava kokeilu. Tosin silloin meinasi jäädä kyllä pari kivaa tapahtumaa väliin. Onneksi joku aina vinkkasi niistä.)

Somen curfew on 22.30, eli sen jälkeen ei hilluta selailemassa. (Harvoin kyllä sometan enää iltasin, mutta välillä sitä innostuu. Huomaan, että selkeä aika toimii itselleni paremmin.)

Yritän noin yleensä kiinnittää huomiota siihen, lisääntyykö ylenmääräinen tsekkailu eli onko checking habit taas lähtemässä lapasesta.

En voi nyt tässä vannoa, mitä kaikkea konkreettista hyötyä muutoksista on ollut, kuten tarkkoja lukuja keskittymiskyvyn lisääntymisestä tai luovuuden räjähdysmäisestä kasvusta, mutta mitään negatiivistakaan en ole havainnut. (No, lähipiiri sekä tuttavat ovat altistuneet ajoittaisille pitkähköille ja innostuneille monologeille aiheesta, halusivat tai eivät.) Rehellisesti sanottuna tunnen kyllä oloni seesteisemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin hektisimpinä aikoina. Yksittäisenä seikkana mieleen tulee, että enää vaikka kirjaa lukiessa ei tee mieli keskeyttää sitä koko aikaa, kuten joskus aiemmin huomasin automaattisesti tekeväni.

Uusien tapojen opettelun perustana on se, että hyväksyy, että on altis koukuttumaan, edes vähäsen. Pitää siis niellä rahtunen ylpeyttään, sillä mielelläänhän sitä ajattelisi olevansa rautaisella itsekurilla varustettu aikuinen ihminen.

Mutta tähän ajatukseen niin Alter kuin haastattelemani Raita tarjoavat armollisen näkökulman: emme ole yksin, kyse ei ole siitä, että minä yksin olisin tyhmä tai vailla tahdonvoimaa.

The technology is designed to hook us that way. Email is bottomless. Social media platforms are endless. Twitter? The feed never really ends. You could sit there 24 hours a day and you’ll never get to the end. And so you come back for more and more.

Adam Alter New York Timesin haastattelussa maaliskuussa 2017

Lisää aiheesta:

Sosiaalipsykologi Eeva Raita: ”Älypuhelin on aikamme tupakka”

Käytät älypuhelintasi todennäköisesti enemmän kuin luulet

7 oivallusta vuodelta 2016

img_1778_srgb
Kasakkasaarten välinen salmi Pielisellä heinäkuisena yönä 2016.

1. Opettelen keskittymään (ja tylsistymään)

”Jos ihmiset ei enää oo omien ajatustensa kanssa, jos ne ei enää vajoa semmoiseen tilaan, missä aika kuluu hitaasti —niin keksitäänkö me enää mitään uutta?” – Sosiaalipsykologi Eeva Raita

Alkuvuodesta ajattelin paljon elämää älypuhelinten aikakaudella. Haastattelin töiden puolesta sosiaalipsykologi Eeva Raitaa, ja juttelimme tylsyydestä, luovuudesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset keskeytyvät jatkuvasti — jos ei koskaan pääse syventymään omiin ajatuksiinsa. Että onko se niin hyvä asia, jos ei koskaan ole tylsää? Paljonhan puhutaan, että nykyään keskittymiskykymme ei pärjää enää kultakaloille. Harva juttuprosessi on vaikuttanut omaan elämääni näin paljon. Tuli halu nostaa pää pois maljasta.

Mitä tein? Tulin paljon tietoisemmaksi puhelimen käytöstäni (tutkimusten mukaan ihmiset muuten arvioivat puhelimen käyttönsä rankasti alakanttiin…), valitsin pois kaikki ruudulle välähtävät push-ilmoitukset (eli vilkuilen viestit ehtiessäni) ja poistin Facebookin sovelluksen (kun sitä käyttää selaimella, joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja rutiininomainen vilkuilu vähenee). Opettelen katselemaan ruudun sijaan ympärilleni tai vain miettimään niitä näitä, en bussissa tai sporassa kaiva aina puhelinta (tai edes kirjaa) esiin ja yritän —ainakin yritän —tietoisesti välttää monen asian tekemistä yhtä aikaa (en esimerkiksi kokouksessa vilkuile puhelinta tai välilehtiä).

Entä sitten? No ainakin tätä: olen ainakin hieman vähemmän hajamielinen kuin aiemmin, ajatukset eivät katkeile yhtä aljon, keskityn ja syvennyn paremmin. Puhelin on mahtava ja tärkeä digiaikakauden tarvekalu, ja ennen kaikkea sen avulla on helppoa olla yhteydessä muihin ihmisiin, ihaniin ja tärkeisiin tyyppeihin. En kuitenkaan halua kadota levottomaan ylivireeseen, johon puhelimen jatkuva vilkuilu itseni aiemmin ajoi.

FullSizeRender (8).jpg

2. Ilmajoogan ihanuus

Mahtava laji. Roikutaan pää alaspäin selkä suoraksi ja mieli kepeäksi. Toimii, vaikka olen akrobaattinen kuin kilpikonna.

3. Rebecca Solnitin nerous

A city is built to resemble a conscious mind, a network that can calculate, administrate, manufacture. Ruins become the unconscious of a city, its memory, unknown, darkness, lost lands, and in this truly bring it to life.

— Rebecca Solnit: A Field Guide to Getting Lost

Upea sanankäyttäjä, inspiroiva kirjailija ja aktivisti, kirjoittaa hän sitten raunioista, feminismistä tai ilmastonmuutoksesta. Kuten elokuussa kirjoitin: People, read Rebecca Solnit. It makes you think = smarter.

4. Aivojumppaa arjen iloksi: New York Times Mini Crossword Puzzle

Kesäkuun löytö (jota mainostinkin jo): New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvan miniristikon maksutta. Muutama minuutti englanninkielistä aivojumppaa — ihana arkinen ilonaihe! (Toimii erityisen hyvin älypuhelimella – hmm hmm…)

5. Every Outfit on SATC

Kuka kommentoi viisaasti sitoutumiskammoiselle kumppanilleen: ”I have my own life… I’m just making you room in it”? Jos tiedät, omistautumisesi on ehkä tasolla, jolla innostut Sinkkuelämän reinkarnaatiosta Instagramissa. (Ja siinä tapauksessa tämä ei ole tietenkään enää mikään uutinen! Olit luonnollisesti kartalla jo kesällä, jolloin tätä ensimmäisen kerran hehkutin.) Puhdasta neroutta kaivaa Sinkuista esiin viides päähenkilö: vaatteet, jotka elivätkin aivan omaa elämäänsä, usein juonikuljetusta metakommentoiden.

6. Superseerumi pelasti talvi-ihon

Jos sinulla ei ole iho-ongelmia — no, onneksi olkoon, mutta täällä ei ole mitään nähtävää. Mutta jos olet kohtalotoveri — I feel you. Olen ehkä ikuisesti vähän iho-ongelmainen, mutta myös äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihonhoitaja sekä loputtoman utelias testailemaan uusia rohtoja. Ja näissä asioissa vinkit ovat kullanarvoisia. Pari vuotta sitten löysin kotimaisen luomukosmetiikkasarja EKOPHARMAN Hietalahden hurmaavan Hilla-luomuhoitolan ansiosta. Sittemmin kylppärin kaappi on täyttynyt hiljalleen näistä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisista tuotteista. Tavallisesti kiristelevän pintakuiva nassuni on tykännyt ihan älyttömästi esimerkiksi mustaherukkanaamiosta.

Tänä syksynä keksin kokeilla sarjan kosteuttavaa vadelmaseerumia päivävoiteen alle – ja mitä! En olisi ikinä uskonut, että hipiä voi pysyä näin hehkeänä pahimmankin Siperian viiman puhaltaessa. Lämpimimmät suosittelut! Kannattaa myös käydä moikkaamassa ihanaa ja asiantuntevaa Minnaa Hillassa. (Luonnollisesti tämä suosittelu on täysin oma idikseni ilman minkäänlaista sovittua yhteistyötä. Joskus sitä vaan haluaa jakaa hyviä kokemuksia — kohtalotoverit ymmärtävät.)

EKOPHARMAN tuotteita, seerumi kulkee näemmä nyt nimellä hoitoseerumi. Kuva: hillankauppa.fi

7. Kirjapäiväkirja

Variaatio vanhasta puu kaatuu metsässä -kysymyksestä: jos on lukenut kirjan, muttei muista siitä mitään, onko silloin lukenut ko. kirjan? Miten keksinkin tämän vasta nyt, sitä olen saanut ihmetellä, mutta hyvä näinkin.

fullsizerender-9

EDIT myöhemmin tänään 30.12.2016: korjattu Hilla-hoitolan sijainti Hietalahdeksi (ei siis Ruoholahti). Hilla sijaitsee Ruoholahdenkadulla, mikä varmaan sai mut ajatuksissani kirjoittamaan sen kotikaupunginosan väärin.

”Kerro meille satu… Kerro historiasta” / Ryhmäteatteri: Farmi

Ei, se ei ollut kirjallinen elämys. Ensimmäinen oma muistikuvani Eläinten vallankumouksesta – se on tässä:

Näyttääkö tutulta? Muistaako joku muu tämän? Jäljitin nimittäin itse ensikohtaamisen yläasteen tunnille, jossa katsoimme kirjan pohjalta tehdyn piirroselokuvan. Olen kysellyt viime päivinä sattumanvaraisesti vastaan tulleilta kavereilta, liekö heillä käytetty samaa filmiä opetustarkoituksessa. Harva muisti.

Jotenkin vavahduttava kokemus leffa hurjine käänteineen oli, 50-luvun lempeästä käsin piirretystä jäljestä huolimatta. (Niin tarkkaan en muista, että voisin väittää kyseessä olleen saman shokkiarvon nimeen vannoneen opettajan, joka näytti kasiluokkalaisille uskonnontunnilla Sevenin. Yikes.)

”Minkä sadun haluaisit kuulla?” ”Kerro historiasta!”

Vehreä niitty, niityllä eläimiä, eläimet heräilemässä uuteen aamun, aamuun joka toistuu samanlaisena kuin kaikki aiemmat. Falabella, maailman pienin hevonen, esittää pyynnön: ”Possu?” Sika vastaa: ”Niin, pikku ystävä?” ”Kerro meille satu”, hevonen jatkaa.

Sika: ”Minkä sadun haluaisit kuulla?”

Hevonen: ”Kerro historiasta!”

Sika: ”Voi, se on niin pitkä! Jaksatteko kuunnella?”

Hevonen ja muut eläimet: ”Joo!”

Sika avaa suuren kirjan, jonka kannessa lukee Animal Farm, ja aloittaa: ”Olipa kerran…”

fullsizerender-23

Minulla on ollut tänä syksynä haaste: syyskuussa päätin kirjoittaa jokaisesta näkemästäni näytelmästä jotakin, tuoreeltaan. (Ja näin teinkin, lukuun ottamatta Kansallisteatterin Sumua, joka jätti vaan tosi kylmäksi. Sääli.)

Aina on löytynyt jokin ajatus ja näkökulma, jota on ollut hauska pyöritellä. En väitä keksineeni mitään kristallinkirkkaita analyysejä, eikä tarkoituksenani ole ollut kirjoittaa varsinaisia arvioita.

Mutta tämä Ryhmiksen Farmi — se olikin hankala tapaus. Mikä oli aika yllättävää, ennakko-odotukseni huomioon ottaen, sillä Orwellin teos on, itsellenikin, tuttu teksti (sittemmin tuli siis tutustuttua alkuperäisversioon). Tosin on hyvä muistaa, ettei Farmi ole tarkalleen ottaen versio Eläinten vallankumouksesta, vaan kirjan maailma toimii ikään kuin esihistoriana näytelmälle, kuten ohjaaja Linda Wallgren Ylen Kultakuumeen haastattelussa asian muotoili.

30113819356_8ab924e1c1_o.jpg
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mistä viehätyin?

  • musiikista, varsinkin kiehtovasti luuppaavasta viuluteemasta
  • näyttämön idyllisestä niitystä, visuaalisesta ilmeestä ja tunnelmallisesta valaistuksesta
  • sekä erityisesti Kissan eli Samuli Niittymäen lopussa esittämästä nonsense-monologista (johon uumoilen osuutta olleen työryhmään kuuluneella runoilija Henriikka Tavilla): ”Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä… Jokainen ovellinen tai ikkunallinen voi olla naapuri…”

Näyttelijätkin olivat eläimiä tulkitessaan erinomaisia, mutta kokonaisuus jäi itselleni kovin etäiseksi ja kryptiseksi. Ehkä en osannut ottaa faabeliin tarpeeksi allegorista asennetta vaan jumitin konkretiassa (”miksi tuo Kana epäilee, että joku katsomossa on varastanut sen munan”). Nautin siis siitä, mitä irti sain, enkä vaivannut päätäni liiaksi.

fullsizerender-22

Historia —  se selkeästi tuntuu olleen tekijöiden mielissä. Farmin dramaturgi Sinna Virtanen kertoo Teatteri & Tanssi -lehdessä, että Teatterikorkeakoulun opinnäytetyön myötä hän löysi ”ison oman aiheen”, jossa yhdistyy ”aikojen kerroksellisuus, näkymätön historia sekä hänelle tärkeät poliittiset teemat ja kysymykset siitä, miksi meillä on tietynlaisia narratiiveja ja päähenkilöitä”.

Niin: millaista tarinaa kerromme ja toivomme itsellemme kerrottavan? Onko aika litteä lätty, jonka lattialuukusta menneisyys odottamatta kurkistaa — vai itseään toistava, kuristava kehä, josta ei haluta silti eroon, sillä muutos pelottaa? Millaisia ovat yhteisöt, jotka eivät uskalla muuttua? Jos tätä jatkaisi, saattaisi päätyä pohdiskelemaan vaikkapa Benedict Andersonin kuviteltuja yhteisöjä”, joiden avulla hän tarkasteli nationalismin luonnetta.

30113810016_dc2a3b54ed_o
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Mutta ei Farmista nyt tämän enempää.

Sen sijaan kiinnostuin etsimään tietoa siitä, miten Eläinten vallankumousta on muuten versioitu näyttämölle. Ympäri maailmaa tuli vastaan niin kiinnostavia produktioita, että koostin pienen listan. Siihen palaan vielä.

Muutama fiksu(mpi) kirjoitus Farmista sekä muita linkkejä:

Tuula Viitaniemi / Yle: Farmi on runollinen satu ihmisestä ja yhteiskunnasta

Maria Säkö / HS: Ryhmäteatterin orwellilainen Farmi onnistuu tiivistämään nykyihmisen varmuuden kaipuun – ja ehdottaa mikä auttaisi

Ohjaaja Linda Wallgrenin haastattelu Ylen Kultakuumeessa: Ryhmäteatteri laittaa Orwellin uuteen uskoon

Eläinten vallankumous 10 kirjaa vallasta -ohjelmassa professori Kari Uusikylän valintana, Yle Areena (kesältä 2012)

”Why Be Happy When You Could Be Normal?”

Kun Jeanette Winterson oli kuusitoistavuotias, hän rakastui tyttöön, uskovaisten vanhempiensa kauhistukseksi. Hänen piti muuttaa pois kotoa. Lähtiessään hän yritti selittää äidilleen, mistä oli kysymys: tyttö teki hänestä onnellisen. Äiti ei ymmärtänyt: ”Miksi olla onnellinen, kun voisit olla normaali?”

img_2633

Eipä niin, että Jeanetten lapsuudenkoti olisi ollut tavallisimmasta päästä. Hänen adoptioäitinsä oli dominoiva marttyyri ja mitä ilmeisimmin kroonisesti masentunut, valvoi yöt läpeensä radiota kuunnellen ja piilotti eväsleipien väliin synkkiä raamatunlauseita. Fiktiokirjallisuuden lukeminen oli ankarasti kiellettyä, sillä ”kirjojen ongelma on, ettei koskaan tiedä, mitä niissä on, ennen kuin on liian myöhäistä”.

Täysin odotusten vastaisesti kaltoin kohdellusta, työväentaustaisesta pohjoisenglantilaisen pikkukaupungin kasvatista tuli tunnettu kirjailija. Winterson teki läpimurtonsa vain 25-vuotiaana esikoisromaanillaan Oranges Are Not the Only Fruit (suomenkielinen käännös Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, 2007). Vahvasti omaelämäkerrallinen teos oli kirjallinen sensaatio ilmestyessään vuonna 1985. Why Be Happy When You Could Be Normal? (2011) on esikoisen sisarteos, viisikymppisen kirjailijan katse lapsuuteen ja siihen, miten kaikesta huolimatta hän selviytyi tavoittelemaan onnellisempaa elämää.

And I suppose that the saddest thing for me, thinking about the cover version that is Oranges, is that I wrote a story I could live with. The other one was too painful. I could not survive it.

Mikä Jeanetten sitten pelasti?

Ei yksin leivästä

Yes, the stories are dangerous, she was right. A book is a magic carpet that flies you off elsewhere. A book is a door. You open it. You step through. Do you come back?

Jeanetten elämässä hyvän haltijakummin virkaa toimitti sama instituutio, jonka ansiosta minä löysin hänen tarinansa: kaupunginkirjastoa.

Joku Kallion kirjaston maanmainioista työntekijöistä oli nostanut kirjan esille, onnekkaasti minun kannaltani. Oudon kutsuva kansi osui silmiini, pakotti ottamaan mukaan. (Kyllä kirjaston esittelyhyllyt ja pöydät ovatkin verraton suosittelumekanismi –  netin algoritmit häviää vertailussa!)

Jeanetten kannalta onnekasta oli, että vieraillessaan paikallisessa kirjastossa hän osui englantilaisen kirjallisuuden osaston äärelle. Hän aloitti A:sta ja alkoi lukea hyllyrivejä läpi aakkosjärjestyksessä. Salaa, tietenkin.

Lukemisesta tuli pääasiallinen harrastus ja pakopaikka, lopulta myös kirjaimellisesti: kun teini-ikäinen Jeanette oli häädetty pois kotoaan, hän asui alkuun autossaan ja vietti illat kirjastossa sen sulkemisaikaan saakka. Ja vähitellen hän alkoi kirjoittaa itse.

The more I read, the more I felt connected across time to other lives and deeper sympathies. I felt less isolated.

Ei yksin sanoja

Ei ihme, että Winterson on nykyisin julkisten kirjastojen palavasieluinen puolustaja (tekisi mieli lisätä: kuten kuka tahansa täysijärkinen ihminen). Sekä kirjassaan että aiheesta Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa hän nostaa esiin Andrew Carnegien ajatukset.

There is not such a cradle of democracy upon the earth as the Free Public Library, this republic of letters, where neither rank, office, nor wealth receives the slightest consideration.

– Andrew Carnegie

Carnegien mielestä hyväosaiset olivat velvoitettuja käyttämään vaurauttaan koko yhteiskunnan eduksi. Maailman rikkaimpiin lukeutunut liikemies oli hyväntekijä ja edesauttoi rakentamaan kirjastoja, kouluja ja yliopistoja englanninkieliseen maailmaan; hänen tuellaan Brittein saarille perustettiin 660 kirjastoa 1800-1900-luvuilla. Erään ”demokratian kehdon” avajaispuheessa hän kertoi mielipiteensä siitä, mikä tekee ihmisestä todella rikkaan: ”It is the mind that makes the body rich. There is no class so pitiably wretched as that which possesses money and nothing else.”

Paitsi ehkä vielä surkeammassa asemassa ovat he, joilla ei ole edes rahaa – eikä sitten mitään muutakaan, Winterson on itse huomauttanut. Kirjasto tarjoaa silloin paljon muutakin kuin lukemista.

On bad days I just held onto the thinning rope. The rope was poetry. (…) If poetry was a rope, then the books themselves were rafts. At my most precarious I balanced on a book, and the books rafted me over the tides of feelings that left me soaked and shattered.

Kuinka tärkeää voi olla pääsy kirjallisuuden pariin. Että toisen ihmisen paperille kirjoittamat sanat voivat olla – elintärkeitä. Kuulostaa melodramaattiselta, mutta muu olisi asian vähättelyä.

I had been damaged and a very important part of me had been destroyed – that was my reality, the facts of my life;  but on the other side of the facts was who I could be, how I could feel, and as long as I had words for that, images for that, stories for that, then I wasn’t lost.

Wintersonin ajatukset tuovat mieleen, miten Astrid Lingren on kommentoinut omien surumielisten kirjojensa lapsisankareita:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ei yksin onnellisuudesta

img_2625

Kun luin Jeanetten tarinaa, itkin, epäuskoisena. Tuntui käsittämättömältä, että kukaan kohtelisi lasta niin julmasti – ja että tämä selviäisi kertomaan koettelemuksistaan niin kauniisti ja pohdiskelevasti.

Miksi sitten lukea tällaisia kauhutarinoita? Siksi, että kaikesta huolimatta kirja on täynnä toivoa ja huumoria – Wintersonista tuli nimittäin erinomainen kirjailija. Hän pohtii kiehtovasti rakkauden olemusta ja kertoo, miten on oppinut itse tuntemaan ja rakastamaan. Tytär on elänyt tarpeeksi ymmärtääkseen jopa äitinsä käytöstä (joskaan ymmärrys ei tietenkään tarkoita hyväksymistä).

Only later, much later, too late, did I understand how small she was to herself. The baby nobody picked up. The uncarried child still inside her.

Katkeruus on poissa, jäljellä on kirkkautta. Winterson toteuttaa Hemingwayn ohjetta ensiluokkaisella tavalla, ja yksittäistapaus kasvaa kertomaan paljon laajempaa kertomusta eräästä aikakaudesta sekä keinoista käsitellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

What the Americans, in their constitution, call ”the right to the pursuit of happiness” (please note, not ”the right to happiness”), is the right to swim upstream, salmon-wise. Pursuing happiness, and I did, and I still do, is not at all same as being happy – which I think is fleeting, dependent on circumstances, and a bit bovine. (…) Happy times are great, but happy times pass – they have to, because time passes. (…) What you are pursuing is meaning – a meaningful life.

Kirjallisuuden rikastuttaman mielikuvituksen keinoin kohti merkityksellistä – joskaan ei välttämättä normaalia – elämää.

#FBF young Sigourney Weaver 'please, don't let me be normal'

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

P.S. Vielä yksi onnekas sattuma loppuun. Kaikille käy varmaan toisinaan niin, että lukee samanaikaisesti tai peräkkäin sattumanvaraisesti valittuja kirjoja, jotka paljastuvat toistensa hengenheimolaisiksi. Se tuntuu aina jotenkin ihmeelliseltä. Minulle kävi nyt niin, kun luin Wintersonin teoksen kanssa samaan aikaan Saara Turusen erinomaista, vangitsevaa RakkaudenhirviötäTurusen teoksessa vain ponnistetaan irti suomalaisen syrjäseudun tasapäistävästä tynnekylmyydestä. Jos Winterson siis kiinnosti, suosittelen lämpimästi myös Turusta.

Piditkö kirjoituksesta? Saattaisit tykätä myös näistä: 

”joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin” / Teatteri Jurkka: Lokki

Eikö lokki ole aika arkinen lintu näytelmän aiheeksi? Se ei ole runollinen kuin joutsen tai kohtalokas kuten korppi.

Niin vain Anton Tšehov kirjoitti valkoisesta lokista draaman, maineikkaimmista näytelmistään ensimmäisen.

Ja nähtävästi tämä lokkikin on vertauskuva, mutta, suokaa anteeksi, minä en ymmärrä sitä… Minä olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä teitä.

– Nina

Lokki ilman lokkia

Näin eilen Teatteri Jurkassa version Lokista. Kompakti tulkinta klassikosta oli niin oivaltava iloittelu, että olen edelleen aivan myyty.

Kaksi näyttelijää, seitsemän roolia – kaikki erilaisia ja tunnistettavia. Ella Mettäsen ja Eero Ojalan salamannopeat vaihdot henkilöhahmosta toiseen ihastuttivat ja riemastuttivat. Jurkan intiimissä tunnelmassa yleisö ja esitys olivat yhtä, näyttelijät kosketusetäisyydellä, miltei yleisön sylissä – ja tuntui, että puolin ja toisin, aidosti ja aistittavasti, nautittiin joka hetkestä. Olipa mahtavaa olla läsnä kokemassa tämä.

Minä tein tänään halpamaisen teon, tapoin tämän lokin.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Minimalistinen puvustus ja lavastus, muutama harkittu proppi (kirjoitetaanko se muuten noin?), siinä kaikki tarvittava. Oivaltavaa oli sekin, että tämä Lokki toimii mainiosti ilman lokkia: linnunraatoa ei näyttämöllä nähdä.

Mutta kattoon on ripustettu flyygelin muotoinen pilvi, jonka varjo heijastuu seinälle.

On olemassa pakkomielteitä – ihminen ajattelee koko ajan yötä ja päivää esimerkiksi kuuta, ja minulla on sellainen oma kuuni. Yötä päivää minä olen yhden ja saman hellittämättömän ajatuksen vallassa: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy… (…) Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi.

– Trigorin

Kirjailija Trigorin metsästää pilviä, kunnes hänen nenänsä eteen ilmestyy maalaistyttö, joka pysäyttää ja pyytämällä pyytää: ”Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se.”

Pienen kertomuksen aihe: järven rannalla on asunut lapsuudestaan saakka nuori tyttö, sellainen kuin te. Hän rakastaa järveä kuin lokki ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sitten tuli mies, näki ja joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin.

– Trigorin

 

Sattumalta tuli mies, näki ja joutessaan ampui… Pienen kertomuksen aihe…

– Nina

 ”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen…”

”Halusimme valmistaa Lokin, joka on ennen kaikkea hauska, kevyt ja liikuteltava versio ja joka liitää keikalle kutsuttaessa”, käsiohjelmassa kerrotaan. (Toivottavasti muuten jossain, jotenkin, tulee lisää mahdollisuuksia päästä osalliseksi, nyt esitykset vaikuttavat loppuunmyydyiltä. – Edit 8.10. – lokakuulle on tullut kaksi lisäesitystä. Jee!)

fullsizerender-15

Käsiohjelma myös lupaa: ”Mitään ei ole Lokkiin lisätty, jotain on kylläkin poistettu, mutta ei huumoria ja draamaa.” Ohjaaja Henri Tuulasjärvellä ja työryhmällä tuntui olevan kristallinkirkas näkemys Lokistaan, ei sitä ollut turhan päiten silvottu. Kuplivasta keveydestään huolimatta – tai ehkä juuri sen ansiosta? – 1890-luvun venäläisklassikko hengitti suoraan tähän aikaan.

Mutta miten ihmeessä Lokin kaltaisesta surullisuuden huipentumasta kuoriutuu näinkin koominen 80-minuuttinen? Tosin jo Tšehov itsepintaisesti nimitti Lokkia komediaksi, ehkä siksi, että sen traagisuus on niin äärimmäistä, että kääntyy tragikoomisuudeksi.

”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen, nuoren runoilijan itsemurhaan?”, miettii Kirsikka Moring esipuheessaan Lokin suomennokseen vuodelta 1998, ja jatkaa: ”Sehän kuulostaa julmalta. Kuin kirjailija nauraisi luomilleen henkilöille. Mutta sitä Tšehov ei tee. Hän kirjoittaa ihmisistä suurella rakkaudella, myötäeläen – ja samalla hyvin kriittisesti.”

Raivostuttavat, rakkaat ihmiset

Naiset eivät anna anteeksi epäonnistumista.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Tšehov tuntuukin edelleen tuoreelta ja samastuttavalta juuri ihmiskuvansa vuoksi: itserakkaat, pikkumaiset, raivostuttavat ja hellyttävät ihmiset ovat hyvin tuttuja. Kuten Kujerruksia-blogin Linnea osuvasti tiivistää: ”…näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen.” (Kannattaa lukea tuo arvio muutenkin.)

Te kyselette aina vedenpaisumuksen aikaisia asioita. Mistä minä tietäisin.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Lempihenkilöhahmoni on muuten varmaan itsekäs diiva Irina Nikolajevna, hänellä on monta loistavaa replaa:

Se on kateutta. Ihmiset, joilla ei ole lahjoja, mutta jotka luulottelevat olevansa jotakin, kykenevät vain kieltämään todelliset kyvyt.

– Irina Nikolajevna Arkadina

 

Sanokaa mitä tahansa, mutta pukeutua minä osaan.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Tšehov myös ironisoi ihmisten halua palvoa taiteilijoita puolijumalina (aika paljon luovaa elämäntapaa ihannoidaan nykyisinkin…).

Mutta minä luulisin, että sille, joka on kokenut luomistyön ilon, ovat kaikki muut nautinnot olemattomia.

– Nina

Jonkinlainen piikki on ehkä aistittavissa myös kirjailijoiden suuntaan, tai taiteilijoiden, noin ylipäätään. Lokki-Nina kun on Trigorinille ”pieni kertomuksen aihe”, ja niinhän kaikki ympäröivä maailma aina on taiteilijalle materiaa. Valta vie helposti mennessään.

Minä tahtoisin antaa Kostjalle aiheen kertomukseen. Sen nimeksi on pantava: ”Ihminen joka tahtoi”, ”L’Homme qui a voulu.”

– Sorin

Samalla Tšehov  ymmärtää halun elää elämää, jolla on syvempi merkitys – jotakin muuta kuin mitä oleskelu järvenrannan maalaistalossa pitää sisällään. Helpotusta ei aina ole luvassa. Vuodet valuvat sormien läpi, joskus on tyytyminen laimeaan kompromissiin.

Minä olen palvellut oikeuslaitoksessa kaksikymmentäkahdeksan vuotta, mutta en ole vielä elänyt, en mitään kokenut, loppujen lopuksi, ja tietenkin minulla on kova halu elää. Te olette kylläinen ja välinpitämätön, ja siksi teillä on taipumusta filosofointiin, minä taas tahdon elää ja siksi juon päivällisen jälkeen viiniä ja poltan sikaria ja niin poispäin. Selvä juttu.

– Sorin

Hölynpölyä! Toivoton rakkaus – sitä on vain romaaneissa. Lorua! Ei vain saa heittäytyä hervottomaksi ja koko ajan odottaaa jotakin, odottaa tyhjää tulevaksi… Jos rakkaus on päässyt pesiytymään sydämeen, niin se on ajettava pois.

– Maša

Vaikka elämisen ehdot olisivat olleet toiset näytelmän ilmestyessä 1895, nykyihminenkin ymmärtää Kostjan, Ninan, Trigorinin ja Irina Nikolajevnan epäröinnin, haikailun ja ahdistuksen.

Te olette löytänyt oman tienne, te tiedätte, mihin pyritte, mutta minä heittelehdin koko ajan houreiden ja kuvien sekamelskassa, tietämättä mihin ja kenelle ne ovat tarpeen. Minulta puuttuu usko, enkä minä edes tiedä, mikä on kutsumukseni.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Sitaatit Jalo Kaliman suomentamasta Lokin painoksesta vuodelta 1998 (WSOY). Jurkan versiossa on muuten käytetty Martti Anhavan suomennosta (Otava, 1999). Vaikuttavat tyyliltään aika samanlaisilta.

Taas kävi niin, että pitää siteerata Goethea: ”Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyttä kirjettä, saat tyytyä pitkään.” Sitä kuvittelee kirjoittavansa vain pari hassua lausetta – mutta oh well, yöunet kutsuvat, ei tässä nyt editoimaankaan aleta.