Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

View this post on Instagram

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Mainokset

Life on the line

Life on the line

”Ostin kirjan.”

”Vai niin. Millaisen kirjan?”

”Ei, odota. Kun sanon ’ostin kirjan’, se pitää paikkansa, se on totta… Mutta se ei kerro mitään.”

A storybook and a story of a book.

PRICELESS

Löysin lumoavan lastenkirjan laatikosta kirjakaupan edestä. Genevessä näitä laatikoita – kuten kirjakauppojakin – tuntui tulevan vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Tällä kertaa Carougen kaupunginosassa tällaisessa laatikossa odotteli Sara et le clown, jonka runollisessa, herkässä kuvitustyylissä jokin toi mieleen lapsuuden rakkaita kirjamuistoja. (Ja tuskin lienen ainoa, jolla on heikkous sirkusaiheisia teoksia kohtaan. Berliinin taivaan alla, anyone?)

Vastustamaton näky, ne laatikot.

Ja vastustamaton on kirjakin – siihen oli piiloitettu arvoitus!

FullSizeRender (33)

”Sara et le clown”, an old children’s book, caught my eye. There it waited, in one of those boxes set in front of a little store, ubiquitous in Geneva, this time in Carouge. The poetic illustration appealed to me instantly; it reminded me of books from my childhood in the eighties. I stepped in to meet the shopkeeper.

Inside, it was one of the most enchanting sights for a while, stuff straight out of storybooks itself. An old, white-haired man was hunched over a workbench, absorbed in some wooodwork. The back of the dimly lit store, filled from floor to ceiling with toys, books, and curiosities of all kinds, was a workshop. As he heard the tinkling of the little bell attached to the door, he turned and looked at me over the rim of his glasses. With an absent-minded smile on his face, he greeted me and wiped the sawdust off of his hands. He then examined the book, turning it gently. ”Cinq francs.” My thoughts? ”Priceless!”

FullSizeRender (34)

LIFE ON THE LINE

Kotona selailin vuonna 1990 ilmestynyttä saksalaista alkuperää olevaa ja ranskaksi käännettyä kirjaa tarkemmin ja aloin vaivihkaa, hivenen hajamielisesti selvitellä sen taustaa. Ilmeisesti Sara-tytön ja klovnin tarinaa ei ole suomennettu, mutta kas, Gudrun Mebs on kirjoittanut myös kirjan Sunnuntailapsi. Koskettava tarina lastenkotilapsesta muistui heti mieleen, vuosien takaa. (Tuosta kirjasta on vähän saatavilla infoa suomeksi, lyhyt esittely blogissa Violetteja peilikuvia.)

Ihastuin erityisesti alla näkyvään kuvaan, jossa le clown maskeeraa Saraa ennen esitystä – ja kuvaan kuvassa. Kuinka paljon vaivaa kuvittaja olikaan nähnyt! Millaisia ulottuvuuksia se tarinaan loikaan! Millainen on klovni, joka on kiinnittänyt asuntovaununsa seinälle surrealistisen kuvan nuorallatanssijasta…

View this post on Instagram

Life on the line. "Sara et le clown", an old children's book, caught my eye. There it waited, in one of those boxes set in front of a little store, ubiquitous in Geneva, this time in Carouge. The poetic illustration appealed to me instantly; it reminded me of books from my childhood in the eighties. I stepped in to meet the shopkeeper. Inside, it was one of the most enchanting sights for a while, stuff straight out of storybooks itself. An old, white-haired man was hunched over a workbench, absorbed in some wooodwork. The back of the dimly lit store, filled from floor to ceiling with toys, books, and curiosities of all kinds, was a workshop. As he heard the tinkling of the little bell attached to the door, he turned and looked at me over the rim of his glasses. With an absent-minded smile on his face, he greeted me and wiped the sawdust off of his hands. He then examined the book, turning it gently. "Cinq francs." My thoughts? "Priceless!" I left, mesmerized. And what a charming book I bought, too. Just look at that picture on the wall, behind Sara, the little heroine.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Halusin tietää vähän enemmän miehestä kuvien takana. Quint Buchholz paljastui palkituksi taiteilijaksi.

”Keyword: Love” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)
”Man on a High Wire” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)
”Man Reading a Book” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

Unenomaiset kuvat vievät laitureille, yksinäisille saarille, katoille kaupungin ylle. Huumoriakin on. Kirjat ja kuutamot toistuvat suosikkiaiheina.

(Mutta miten hänen nimensä voi olla buch = kirja + holz = puu?!)

Lucky day. I discovered the wonderful, dreamlike world of Quint Buchholz, who turned out to be an esteemed artist. Here be moonscapes, men – or lions – on wire, shadowplay and silent humour, and books after books. (Just cannot quite get over the fact that his name actually is buch = book + holz = tree. Nomen est omen, but…)

”At the Exit” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

Se arvoitus.

No, Buchholz vaikuttaa aika ovelalta tyypiltä.  Klovnin asuntovaunun seinälle kiinnitetty kuva olikin taiteilijan oma teos, ”Giacomoon”, vuodelta 1983! Ilmeisesti tämä teos on vielä hyvin rakastettu sellainen hänen ihailijoidensa keskuudessa.

Miten rakastettava silmänisku lukijalle.

Giacomoon
”Giacomoon” – copyright Quint Buchholz (click image to view the source) Tästä kuvasta itselleni tulee muuten väistämättä mieleen dokkari Man on Wire, sama huikea tositarina, jonka pohjalta on tehty myös nyt elokuvateattereissa pyörivä The Walk. I cannot help but to think of the documentary Man on Wire, upon looking at this picture.

Ja yhä käy kummallisemmaksi. Yhtäkkiä kuvagalleriaa selatessani huomaan, että Buchholz on suunnitellut myös kannen yhdelle kaikkien aikojen lempikirjoistani – tämän rakastetun, kuluneen, vuosia mukana kulkeneen Peter Høegin Lumen tajun. No huh huh.

Kerran vuosia sitten, kun olin jo itse ehtinyt monituisia kertoja viitata Smillan kiehtovaan tarinaan, FIlosofi päätti vihdoin lukea kirjan itse. Kuinka ollakaan, pian kansilieve joutui hukkaan. Se mielipaha, jota asiasta koin, kertoo jotain juuri tämän fyysisen kirjan tunnearvosta - olihan se kulkenut mukanani koko aikuisikäni. Ja sitten, useamman kuukauden jälkeen, se löytyi jostakin tiensä takaisin. Hurraa.
”Alkaa muistuttaa liikaa Paul Austerin stooria”, kommentoi Filosofi tässä vaiheessa auki avautuvien sattumusten sarjaa. Austerin kirjoissa henkilöillä on usein muuten hyvin merkitykselliset nimet, Buchholz… Ehkäpä herään aamulla Brooklynissä.

Buchholzin sivustoa voi siis lämpimästi suositella ilahduttamaan vaikka harmaata marraskuista päivää:

”One morning in November” – copyright Quinz Buchholz (click the image to view the source).

What a lovely little trick, the picture on the wall in the clown’s wagon was actually an artwork by Buchholz himself, a seemingly beloved ”Giacomoon” from 1983. I just love these kinds of little mysteries. Seems quite a lovable fellow, this illustrator.

But if that was not enough, browsing through the gallery on his website, I stumbled upon a picture all too familiar.  The cover of one of my most treasured books of all times, Miss Smilla’s Sense of Snow! ”Well, this is just getting all too Paul Auster-ish”, commented my companion, the Philosopher.

”…OLI AIKA PALJON IHMISIÄ, JOILLA EI OLLUT AIKAA…”

Lopuksi vielä niitä lapsuusmuistoja, joita Sara et le clown kirvoitti mieleeni. Lienevätkö tuttuja muille?

Kellokukkakello – Kaarina Helakisa & Seija Juva (1981)

1068_kellok4359
Kuvan lähde: Antikvaari.fi

”…Oli aika paljon ihmisiä, joilla ei ollut aikaa…” Löysin professori emerita Katri Sarmavuoren kirjoituksen Kaarina Helakisan satusymboliikasta, jossa mainitaan lyhyesti myös tämä ihana, viisas satu.

Tyttö, puu ja peili – Raija Siekkinen ja Hannu Taina (1987)

tyttö puu ja peili
Kuvan lähde: Antikvaari.fi

Muistan hämärästi tarinan turhamaisesta tytöstä, joka oppi rakastamaan kirjoja.

Ja näin joulun alla:

Lumiukko – The Snowman by Raymond Briggs (1978)

Juuri kuin olin ylistämässä kirjan ylivertaisuutta – miten voisin netissä koskaan ihastua löytölaatikkoon? -, huomaan, miten netin ansiosta kirja sai uskomattomia uusia ulottuvuuksia. Molempi parempi, ja maailma aina vain sadunomaisempi.