Rebecca Solnit, niin paljon muutakin kuin mansplaining

…eli miksi kirjahyllyssäni on seitsemän hänen kirjaansa.

Rebecca Solnitia kannattaa lukea, sillä se saa ajattelemaan = tekee fiksummaksi, kirjoitin blogissani jo joulukuussa 2016.

San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).

Men Explain Things to Me oli kuitenkin itselleni järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.

Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.

solnit_kirjoja (1 of 1)

1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.

Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.

It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.

— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)

On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.

The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.

2. Men Explain Things to Me (2014)

Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.

Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.

— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)

Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.

3. A Field Guide to Getting Lost (2005)

Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.

Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies. 

— The Blue of Distance

Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.

4. Wanderlust (2000)

Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.

Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.

5. Hope in the Dark (2004/2016)

Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.

Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 2016.

Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole. 

On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.

Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.

Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.

6. The Mother of All Questions (2017)

Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.

The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.

— 80 Books No Woman Should Read

Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.

7. Call Them by Their True Names (2018)

Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!

Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.

”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”

You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.

— Foreword

Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.

— Break the Story

…Seuraavaksi?

Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West (2003).

Se on muuten myös sama kirja, jonka Solnit yritti kertoa kirjoittaneensa miehelle, joka ei ollut kiinnostunut kuuntelemaan vaan sen sijaan selitti Solnitille, mistä kirjassa oli kysymys. Keskustelu, jolla alkaa Men Explain Things to Me.

Mainokset

Näkymättömän tytön nälkä / Roxane Gay: Hunger

This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood.

21363187_10154741282511714_1983394928_o

”Tätä tytöille opetetaan… Meidän ei pitäisi viedä tilaa.”

Kun Roxane Gay oli 12-vuotias, hän joutui järjettömän väkivaltaisen teon uhriksi. Gay alkoi syödä, jotta lihoisi ja muuttuisi näkymättömäksi.

I began eating to change my body. I was willful in this. Some boys had destroyed me, and I barely survived it. I knew I wouldn’t be able to endure another such violation, and so I ate because I thought that if my body became repulsive, I could keep me away. Even at that young age, I understood that to be fat was to be undesirable to me, to be beneath their contempt, and I already knew too much about their contempt. This is what most girls are taught – that we should be slender and small. We should not take up space.

Teini-ikäisestä lähtien Gay on elänyt kehossa, joka on ylipainoinen. Hunger on omaelämäkerrallinen teos, jossa Gay kertoo paljon myös siitä, millaista hänen arkinen elämänsä ylipainon kanssa on. Heti kirjan alussa hän tarkentaa, ettei nyt puhuta muutamasta liikakilosta.

This book, Hunger, is about living in this world… when you are not obese or morbidly obese but super morbidly obese according to your body mass index, or BMI.

Mutta miksi Gay kirjoittaa elämästään kehonsa näkökulmasta? Kuten Guardianin arviossa pohdiskellaan, Gayn meriitit puhuvat puolestaan: Bad Feminist -esseekokoelmallaan maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Gay on yliopistonlehtori ja menestyskirjailija, ja hänellä on vankka fanijoukko. Miksi hänen tarvitsisi tehdä tiliä ulkonäöstään?

The more successful I get, the more I am reminded that in the minds of great many people I will never be anything more than my body. No matter what I accomplish, I will be fat, first and foremost.

Uskallus sanoa ääneen mielipiteitään herättää usein ärtymystä. Gay on huomannut, että hänen kohdallaan ärtymys kääntyy helposti ulkonäön arvosteluksi.

Gay alkoi syödä, jotta muuttuisi näkymättömäksi, mutta samalla hän tietenkin muuttui entistä näkyvämmäksi. Aivan kuin maailma ei pääsisi yli siitä tosiasiasta, että älykäs ja menestynyt kirjailija voisi olla hänen näköisensä. Eikä hän – osana maailmaa – voisi päästä yli siitä.

”Vihaan itseäni… Teen kai jotakin oikein.”

I hate myself. Or, society tells me I should hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right.

Kummallinen mutta yleinen tunne-elämän paradoksi on, että muille lempeä ja empaattinen ihminen voi olla itseään kohtaan äärimmäisen julma.

I hesitate to write about fat bodies and my fat body especially. I know that to be frank about my body makes some people uncomfortable. It makes me uncomfortable too. I have been accused of being full of self-loathing and of being fat-phobic. There is truth to the former accusation and I reject the latter. I do, however, live in a world where the open hatred of fat people is vigorously tolerated and encouraged. I am a product of my environment. (…) I hate how people treat and perceive me. I hate how I am extraordinarily visible but invisible. I hate not fitting in so many places I want to be. I have it wired in my head that if I looked different this would change. Intellectually, I recognize the flaw in logic, but emotionally, it’s not so easy to make sense.

Hungerin vahvuuksia on, ettei se tarjoa hurmioitunutta herännäisyyttä. Naistenlehdet toitottavat nykyään sitä, miten pitää olla kiltti itselleen ja rakastaa itseään – aivan kuin se olisi helppoa. Kaikki eivät käy läpi samanlaisia koettelemuksia kuin Gay, mutta itsensä hyväksyminen voi olla silti maailman vaikein asia.

Gay on kohdannut kritiikkiä, koska ei ole valmis hyväksymään kehoaan ehdoitta eikä suostu kansanliikkeiden keulakuvaksi. Häntä on syytetty lihavuuspelon (fat-phobia) sisäistämisestä ja lietsomisesta.  Gay on samoilla linjoilla Saara Särmän kanssa, joka pohti kesällä Imagen haastattelussa, ettei itsensä rakastaminen ole välttämätöntä (sillä siitä saattaa tulla uusi suoritettava projekti), vaan riittää, että yrittää olla aktiivisesti vihaamatta itseään: ”Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin.”

Tai, kuten Gay asian ilmaisi New York Timesin haastattelussa: ”They keep us locked in the delusion that our bodies are our biggest problem.”

Kyllä Gay myös pitää itsestään. Vaikka taustalla jäytääkin epäilys, ettei hänen pitäisi – ulkonäkönsä takia.

But I also like myself, my personality, my weirdness, my sense of humor, my wild and deep romantic streak, how I love, how I write, my kindness and my mean streak. It is only now, in my forties, that I am able to admit that I like myself, even though I am nagged by this suspicion that I shouldn’t.

”Minä opettelen… haastamaan myrkylliset kulttuuriset normit, jotka sanelevat naisille, miten heidän pitäisi elää”

”This is not a story of triumph.” Tuntuu harvinaiselta lukea omaelämäkertaa, jonka kirjoittaja ei suostu luomaan elämästään sankaritarinaa: joka on ajoittain niin raadollisen synkkä ja julma ja jonka kirjoittaja on selkeästi täynnä rohkeutta, voimaa ja vimmaa, mutta ei halua kääntää haavojaan ja heikkouksiaan yksioikoisen hopeareunaiseksi johdatukseksi kohti menestystä ja merkityksellisempää elämää. Tätä pohdiskellessani mieleeni muistui muuten jostain vuosien takaa Venla Hiidensalon Mediahuora (2012), jossa ruoditaan mustan huumorin avulla (naisten)lehtien pakonomaista vaatimusta taivuttaa kaikki henkilöhaastattelut sinnikkäiksi selviytymistarinoiksi. Gay voisi olla kova pala purtavaksi tuttua kaavaa hakevalle haastattelijalle.

Mutta missään nimessä Hunger ei ole myöskään kuvaus epäonnistumisesta, elämä vain on usein monimutkaista. Gay on opetellut, vähitellen, antamaan itselleen luvan näkyä ja kuulua. Ja tietenkin Gay on selviytynyt elämässään monin tavoin suurenmoisesti.

I am learning to care less what other people think. I am learning that the measure of my happiness is not weight loss but, rather, feeling comfortable in my body. I am increasingly committed to challenging the toxic cultural norms that dictate far too much of how women live their lives and treat their bodies.

Viehättävää on se, että Hunger ei ole kertomuksena liian täydellinen ja valmis. Siinä on aukkoja, jotka hengittävät, ehkä täydentyvät hänen myöhemmissä teksteissään. Gay on uskaltanut päästää tekstin julkaisuun jotenkin tarpeeksi rosoisena, jolloin se tuntuu pitävän yhtä kirjailijan oman oppimisprosessin kanssa: on ihan ok olla heikko, epävarma ja epäröivä, kamppailla itsensä ja samojen asioiden kanssa uudestaan ja uudestaan.

Että ihmiset katsoisivat silmiin

Hungerin lukeminen on epätyypillinen kokemus myös siksi, että vain harvoin kirjailija kohdistaa huomionsa omaan kehoonsa. Usein kirjailijat pohtivat henkistä hyvinvointiaan ja psyykensä (epä)tasapainoa. Kirjoittaminen on kaiketi toimintaa, joka lähtökohtaisesti helposti rohkaisee unohtamaan ruumiin ja keskittymään mieleen. (Hello, Descartes!) Kehot tuntuvat kuuluvan kevyemmän kaliiberin aiheeksi, viihteeksi, katsottaviksi. Kehon muistoista, ponnistuksista ja koettelemuksista puhuminen tekeekin lukukokemuksesta intiimin ja haastaa myös lukijan avoimuudellaan.

Kaikillahan se on, keho, ja ajatukset voivat olla tunnistettavia, vaikka kehot olisivat erilaisia. Moni tunnistaa myös nälän, josta Gay kirjoittaa: polttava halu tulla nähdyksi ja ymmärretyksi juuri sellaisena kuin on. Gay on onnistunut valjastamaan sudennälkänsä mahtavaksi luomisvoimaksi.

Gay ei varsinaisesti vaadi mitään, mutta toivoo lisää empatiaa ja ymmärrystä – ei ainoastaan ylipainoisille, vaan ylipäätään erilaisille kehoille, jotka herättävät huomiota, joilla on rajoitteita ja vammoja. Kyse on perusasioista: että ihmiset katsoisivat silmiin, pidättäytyivät tuijottamasta ja kommentoimasta. Kunnioittavaa kohtelua, lupaa olla muutakin kuin keho.

Gay ei väitä, etteikö hänen kehonsa olisi epätavallinen, ettei se pistäisi silmään. Hän ei väitä voivansa hyvin. Hän haluaisi muuttua. Mutta lopulta hänen kysymyksensä on tämä: miksei hän ansaitsisi tulla kohdelluksi ennen kaikkea ihmisenä? 

 

 

 

 


The Atlantic: Roxane Gay’s ’Hunger’ Is a Searing Memoir About Weight (13.6.2017)

Guardian: Roxane Gay: ‘If I was conventionally hot and had a slammin’ body, I would be president’ (3.7.2017)

View this post on Instagram

"I hate myself. Or society tells me I am supposed to hate myself, so I guess this, at least, is something I am doing right." /// "This is a book about my body, about my hunger, and ultimately, this is a book about disappearing and being lost and wanting so very much, wanting to be seen and understood. This is a book about learning, however slowly, to allow myself to be seen and understood." 🖤💙🖤 Got the new Roxane Gay from the library and finished it almost right away. An intense read, a powerful and dark story, a highly personal one, and yet universal. I know I have not been obese in my life, but I too know a thing or two about internalized objectification and self-hatred. Though the reasons behind it may vary, this hunger is relatable to many, and in many, many ways (and that makes me sad). Still I kept thinking how once again great literature takes you on a journey in another human being's story, in another reality, another world. A world, this world, where people think they can jump to conclusions about your personality based on your body. #roxanegay #roxanegayhunger #badfeminist #currentlyreading #quoteoftheday And just perhaps the effect this book had on me was made even stronger by the fact that I didn't really know beforehand what I was in for. I didn't know what Roxane Gay would be writing about this time, I had just put myself on the library waiting list months ago, convinced that what ever she would write about I would want to read.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Life on the line

Life on the line

”Ostin kirjan.”

”Vai niin. Millaisen kirjan?”

”Ei, odota. Kun sanon ’ostin kirjan’, se pitää paikkansa, se on totta… Mutta se ei kerro mitään.”

A storybook and a story of a book.

PRICELESS

Löysin lumoavan lastenkirjan laatikosta kirjakaupan edestä. Genevessä näitä laatikoita – kuten kirjakauppojakin – tuntui tulevan vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Tällä kertaa Carougen kaupunginosassa tällaisessa laatikossa odotteli Sara et le clown, jonka runollisessa, herkässä kuvitustyylissä jokin toi mieleen lapsuuden rakkaita kirjamuistoja. (Ja tuskin lienen ainoa, jolla on heikkous sirkusaiheisia teoksia kohtaan. Berliinin taivaan alla, anyone?)

Vastustamaton näky, ne laatikot.

Ja vastustamaton on kirjakin – siihen oli piiloitettu arvoitus!

FullSizeRender (33)

”Sara et le clown”, an old children’s book, caught my eye. There it waited, in one of those boxes set in front of a little store, ubiquitous in Geneva, this time in Carouge. The poetic illustration appealed to me instantly; it reminded me of books from my childhood in the eighties. I stepped in to meet the shopkeeper.

Inside, it was one of the most enchanting sights for a while, stuff straight out of storybooks itself. An old, white-haired man was hunched over a workbench, absorbed in some wooodwork. The back of the dimly lit store, filled from floor to ceiling with toys, books, and curiosities of all kinds, was a workshop. As he heard the tinkling of the little bell attached to the door, he turned and looked at me over the rim of his glasses. With an absent-minded smile on his face, he greeted me and wiped the sawdust off of his hands. He then examined the book, turning it gently. ”Cinq francs.” My thoughts? ”Priceless!”

FullSizeRender (34)

LIFE ON THE LINE

Kotona selailin vuonna 1990 ilmestynyttä saksalaista alkuperää olevaa ja ranskaksi käännettyä kirjaa tarkemmin ja aloin vaivihkaa, hivenen hajamielisesti selvitellä sen taustaa. Ilmeisesti Sara-tytön ja klovnin tarinaa ei ole suomennettu, mutta kas, Gudrun Mebs on kirjoittanut myös kirjan Sunnuntailapsi. Koskettava tarina lastenkotilapsesta muistui heti mieleen, vuosien takaa. (Tuosta kirjasta on vähän saatavilla infoa suomeksi, lyhyt esittely blogissa Violetteja peilikuvia.)

Ihastuin erityisesti alla näkyvään kuvaan, jossa le clown maskeeraa Saraa ennen esitystä – ja kuvaan kuvassa. Kuinka paljon vaivaa kuvittaja olikaan nähnyt! Millaisia ulottuvuuksia se tarinaan loikaan! Millainen on klovni, joka on kiinnittänyt asuntovaununsa seinälle surrealistisen kuvan nuorallatanssijasta…

View this post on Instagram

Life on the line. "Sara et le clown", an old children's book, caught my eye. There it waited, in one of those boxes set in front of a little store, ubiquitous in Geneva, this time in Carouge. The poetic illustration appealed to me instantly; it reminded me of books from my childhood in the eighties. I stepped in to meet the shopkeeper. Inside, it was one of the most enchanting sights for a while, stuff straight out of storybooks itself. An old, white-haired man was hunched over a workbench, absorbed in some wooodwork. The back of the dimly lit store, filled from floor to ceiling with toys, books, and curiosities of all kinds, was a workshop. As he heard the tinkling of the little bell attached to the door, he turned and looked at me over the rim of his glasses. With an absent-minded smile on his face, he greeted me and wiped the sawdust off of his hands. He then examined the book, turning it gently. "Cinq francs." My thoughts? "Priceless!" I left, mesmerized. And what a charming book I bought, too. Just look at that picture on the wall, behind Sara, the little heroine.

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Halusin tietää vähän enemmän miehestä kuvien takana. Quint Buchholz paljastui palkituksi taiteilijaksi.

”Keyword: Love” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

”Man on a High Wire” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

”Man Reading a Book” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

Unenomaiset kuvat vievät laitureille, yksinäisille saarille, katoille kaupungin ylle. Huumoriakin on. Kirjat ja kuutamot toistuvat suosikkiaiheina.

(Mutta miten hänen nimensä voi olla buch = kirja + holz = puu?!)

Lucky day. I discovered the wonderful, dreamlike world of Quint Buchholz, who turned out to be an esteemed artist. Here be moonscapes, men – or lions – on wire, shadowplay and silent humour, and books after books. (Just cannot quite get over the fact that his name actually is buch = book + holz = tree. Nomen est omen, but…)

”At the Exit” – copyright Quint Buchholz (click the image to view the source)

Se arvoitus.

No, Buchholz vaikuttaa aika ovelalta tyypiltä.  Klovnin asuntovaunun seinälle kiinnitetty kuva olikin taiteilijan oma teos, ”Giacomoon”, vuodelta 1983! Ilmeisesti tämä teos on vielä hyvin rakastettu sellainen hänen ihailijoidensa keskuudessa.

Miten rakastettava silmänisku lukijalle.

Giacomoon
”Giacomoon” – copyright Quint Buchholz (click image to view the source) Tästä kuvasta itselleni tulee muuten väistämättä mieleen dokkari Man on Wire, sama huikea tositarina, jonka pohjalta on tehty myös nyt elokuvateattereissa pyörivä The Walk. I cannot help but to think of the documentary Man on Wire, upon looking at this picture.

Ja yhä käy kummallisemmaksi. Yhtäkkiä kuvagalleriaa selatessani huomaan, että Buchholz on suunnitellut myös kannen yhdelle kaikkien aikojen lempikirjoistani – tämän rakastetun, kuluneen, vuosia mukana kulkeneen Peter Høegin Lumen tajun. No huh huh.

Kerran vuosia sitten, kun olin jo itse ehtinyt monituisia kertoja viitata Smillan kiehtovaan tarinaan, FIlosofi päätti vihdoin lukea kirjan itse. Kuinka ollakaan, pian kansilieve joutui hukkaan. Se mielipaha, jota asiasta koin, kertoo jotain juuri tämän fyysisen kirjan tunnearvosta - olihan se kulkenut mukanani koko aikuisikäni. Ja sitten, useamman kuukauden jälkeen, se löytyi jostakin tiensä takaisin. Hurraa.
”Alkaa muistuttaa liikaa Paul Austerin stooria”, kommentoi Filosofi tässä vaiheessa auki avautuvien sattumusten sarjaa. Austerin kirjoissa henkilöillä on usein muuten hyvin merkitykselliset nimet, Buchholz… Ehkäpä herään aamulla Brooklynissä.

Buchholzin sivustoa voi siis lämpimästi suositella ilahduttamaan vaikka harmaata marraskuista päivää:

”One morning in November” – copyright Quinz Buchholz (click the image to view the source).

What a lovely little trick, the picture on the wall in the clown’s wagon was actually an artwork by Buchholz himself, a seemingly beloved ”Giacomoon” from 1983. I just love these kinds of little mysteries. Seems quite a lovable fellow, this illustrator.

But if that was not enough, browsing through the gallery on his website, I stumbled upon a picture all too familiar.  The cover of one of my most treasured books of all times, Miss Smilla’s Sense of Snow! ”Well, this is just getting all too Paul Auster-ish”, commented my companion, the Philosopher.

”…OLI AIKA PALJON IHMISIÄ, JOILLA EI OLLUT AIKAA…”

Lopuksi vielä niitä lapsuusmuistoja, joita Sara et le clown kirvoitti mieleeni. Lienevätkö tuttuja muille?

Kellokukkakello – Kaarina Helakisa & Seija Juva (1981)

1068_kellok4359
Kuvan lähde: Antikvaari.fi

”…Oli aika paljon ihmisiä, joilla ei ollut aikaa…” Löysin professori emerita Katri Sarmavuoren kirjoituksen Kaarina Helakisan satusymboliikasta, jossa mainitaan lyhyesti myös tämä ihana, viisas satu.

Tyttö, puu ja peili – Raija Siekkinen ja Hannu Taina (1987)

tyttö puu ja peili
Kuvan lähde: Antikvaari.fi

Muistan hämärästi tarinan turhamaisesta tytöstä, joka oppi rakastamaan kirjoja.

Ja näin joulun alla:

Lumiukko – The Snowman by Raymond Briggs (1978)

Juuri kuin olin ylistämässä kirjan ylivertaisuutta – miten voisin netissä koskaan ihastua löytölaatikkoon? -, huomaan, miten netin ansiosta kirja sai uskomattomia uusia ulottuvuuksia. Molempi parempi, ja maailma aina vain sadunomaisempi.