Rebecca Solnit, niin paljon muutakin kuin mansplaining

…eli miksi kirjahyllyssäni on seitsemän hänen kirjaansa.

Rebecca Solnitia kannattaa lukea, sillä se saa ajattelemaan = tekee fiksummaksi, kirjoitin blogissani jo joulukuussa 2016.

San Franciscossa asuva kirjailija ja aktivisti tunnetaan siitä, että hän keksi antaa nimen mansplaining-ilmiölle (mikä tapahtui puolivahingossa).

Men Explain Things to Me oli kuitenkin järjestyksessä vasta toinen teos, johon tutustuin.

Listassa mukana myös tuorein teos, syyskuussa ilmestynyt kokoelma Call Them by Their True Names.

solnit_kirjoja (1 of 1)

1. The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Ensimmäisen kerran Solnitin ajatukset tulivat tietoisuuteeni, kun luin BrainPickings-blogin Maria Popovan kirjoituksen We’re Breaking Up -esseestä.

Solnit kirjoitti esseen 2013, nykyisin samasta aiheesta julkaistaan artikkeleita joka viikko. Harvoin kuitenkaan näin tarkkanäköisesti ja elegantisti.

It’s hard now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of a train window, or contemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces.

— We’re Breaking Up. Noncommunications in the Silicon Age (2013)

On vaikea liioitella tämän kirjoituksen merkitystä itselleni, vaikka jo asian myöntäminen tuntuu jotenkin oudolta… Mutta viimeistään tässä vaiheessa ryhdyin varjelemaan ja arvostamaan tyhjiä hetkiäni.

The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014) on kirja, joka sai minut ihastumaan Solnitin tapaan runolliseen tapaan kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista. Kokoelmaan on koottu esseitä vuosien varsilta ja niissä Solnit kertoo niin retkestään Jäämerelle kuin siitä, mitä merkitystä on Henry David Thoreaun likapyykillä.

View this post on Instagram

"When I think about, say, 1995, or whenever the last moment was before most of us were on the Internet and had mobile phones, it seems like a hundred years ago. (…) That bygone time had rhythm, and it had room for you to do one thing at a time; it had different parts; mornings included this, and evenings that, and a great many of us had these schedules in common. I would read the paper while listening to the radio, but I wouldn't check my email while updating my status while checking the news sites while talking on the phone." From "We're Breaking Up" (2013) by Rebecca Solnit, one of the essays in The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness. Wonderful and highly recommended summer reading. #books #reading #rebeccasolnit

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

2. Men Explain Things to Me (2014)

Hieno ja raju kirja. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 2014, mutta nimiessee on vuodelta 2008. Tässä kuitenkin lainaus toisesta, vähemmän tunnetusta esseestä, jossa Solnit kirjoittaa Virginia Woolfista ja yhdestä lempiteemoistaan: tulevaisuudesta, joka voi olla synkkä, mutta ei koskaan vailla toivoa.

Most people are afraid of the dark. Literally when it comes to children, while many adults fear, above all, the darkness that is the unknown, the unseeable, the obscure. At the night in which distinctions and definitions cannot be readily made is the same night in which love is made, in which things merge, change, come enchanted, aroused, impregnated, possessed, released, renewed.

— Woolf’s Darkness. Embracing the Inexplicable (2009)

Tämäkin kirja on muuten todella kaunis. Olen kahteen otteeseen päätynyt antamaan omani ex tempore lahjaksi, joten itse asiassa kirjahyllyssä on nyt jo kolmas kappale samasta kirjasta.

3. A Field Guide to Getting Lost (2005)

Tämä, tämä, tämä kirja on kuitenkin ehkä lempikirjani: The Field Guide to Getting Lost (2005). Kirja matkustamisesta, kadottamisesta, löytämisestä, etäisyyksistä ja horisontin sinestä.

Eduardo Galeano notes that America was conquered, but not discovered, that the men who arrived with a religion to impose and dreams of gold never really knew who they were, and that this discovery is still taking place in our time. This suggests that most European-American remained lost over the centuries, lost not in practical terms but in the more profound sense of apprehending were they truly were, of caring what the history of the place was and its nature. Instead, they named it after the places they had left and tried to reconstruct those places through imported plants, animals and practices, though pumpkin, maple, and other staples would enter their diet as words like Connecticut and Dakota and raccoond would enter their vocabularies. 

— The Blue of Distance

Tämäkin kirja on kerran lähtenyt hyllystäni lahjana, Etelä-Amerikkaa tutkimaan reissanneen ystävän repussa. Pyysin häntä antamaan sen eteenpäin, joten en tiedä, kuka kirjan ajatuksiin tällä hetkellä tutustuu, ellei ole jo luettu puhki.

4. Wanderlust (2000)

Wanderlust (2000) on kävelemisen ylistys. Se on toistaiseksi jäänyt itselleni etäisimmäksi.

Walking allows us to be in our bodies and in the world without being made busy by them.

5. Hope in the Dark (2004/2016)

Tämä pieni, painava kirja koki uuden tulemisen noin kaksi vuotta sitten, hieman Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen tapaan. Syykin on sama.

Alun perin Solnit kirjoitti Hope in the Dark -teoksen George Bushin hallinnon aikaan ja se julkaistiin vuonna 2004. Uusi painos on vuodelta 20166.

Ydinajatus on toivon tärkeys, ja tärkeää on se, mitä toivo ei ole. 

On tärkeää sanoa, mitä toivo ei ole: se ei ole uskoa siihen, että kaikki on ollut tai tulee olemaan hyvin. Ympärillämme on todisteita suunnattomasta kärsimyksestä ja suunnattomasta tuhosta. Minua kiinnostaa toivo, joka tarkoittaa avaria näkemyksiä ja täsmällisiä mahdollisuuksia, sellaisia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Se ei myöskään ole aurinkoinen narratiivi siitä miten kaikki-muuttuu-paremmaksi, joskin se voi olla vastakkainen narratiiville siitä miten kaikki-muuttuu-pahemmaksi.

Poikkeuksellisesti suomenkielinen käännös, olen joskus suomentanut kyseisen kohdan omia tarpeitani varten.

Solnitille toivo ei ole sokeaa optimismia, sillä hänen mielestään emme voi passiivisesti odottaa, että kaikki tulee menemään hyvin. Toivoa on, ja siksi on toimittava.

6. The Mother of All Questions (2017)

Tämä teos sai minut ajattelemaan, että okei, nyt pidän vähän taukoa. Alkoi tuntua siltä, että Solnit toistaa itseään, että hän on muuttunut rasittavaksi. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän silti kirjoittaisi todella hyvin.

The list made me think there should be another, with some of the same books, called ”80 Books No Woman Should Read”, though of course I believe everyone should read anything they want. I just think some books are instructions on why women are dirt or hardly exist at all except as accessories or are inherently evil or empty. Or they’re instructions in the versions of masculinity that means being unaware or unkind, that set of values that expands out into violence at home, in war, and by economic means.

— 80 Books No Woman Should Read

Samassa yhteydessä tulee mieleen mainita, että näinhän se menee, kaikkiin kirjoittajiin pettyy jossain vaiheessa. Solnit esittää monissa kirjoituksissaan myös näkemyksiä, joita en itse jaa.

7. Call Them by Their True Names (2018)

Syksyllä ilmestynyt uusin teos kiinnosti kuitenkin niin paljon, että marraskuussa posti toi sen. Ja siitä olen jälleen tykännyt tosi paljon!

Kielen käyttö on vallankäyttöä. Tuoreimmassa teoksessaan Rebecca Solnit kehottaa ottamaan kielen ja tarinat haltuun.

”Asioiden kutsuminen niiden oikeilla nimillä voi leikata läpi niiden valheiden, jotka oikeuttavat toimettomuuden, välinpitämättömyyden tai muistamattomuuden epäoikeudenmukaisuuden ja väkivallan edessä, tai hämäävät, välttävät ja rohkaisevat siihen.”

You can blame the victim or reframe the story so that women are chronically dishonest or delusional rather than that they are chronically assaulted, because the former reaffirms the status quo as the latter dissassembles it—which is a a reminder that sometimes tearing down is constructive.

— Foreword

Some of the stories we need to break are not exceptional events, they’re the ugly wallpaper of our everyday lives. For example, there’s a widespread belief that women lie about being raped, not a few women, not an anomalous woman, but women in general. This framework comes from the assumption that reliability and credibility are as natural to men as mendacity and vindictiveness are to women. In other words, feminists just made it all up, because otherwise we’d have to question a really big story whose nickname is patriarchy. But the data confirms that people who come forward about being raped are, overall, telling the truth (and that rapists tend to lie, a lot). Many people have gotten on board with the data, many have not, and so behind every report on a sexual assault is a battle over the terms in which we tell, in what we believe about gender and violence.

— Break the Story

…Seuraavaksi?

Solnitin tuotanto on paljon tätä listaa laajempi. Ja ainakin yhden teoksen haluaisin vielä omakseni. Vanhana leffanörttinä jo pitkään on kiehtonut River of Shadows: Eadweard Muybridge and the Technological Wild West (2003).

Se on muuten myös se kirja, josta käydyn keskustelun seurauksena syntyi Men Explain Things to Me.

Mainokset

Joy of missing out

Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:

#jomo

Joy of missing out. Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.

Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):

As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.

Huffington Post 31.12.2013

Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.

Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.

En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)

Mieleen tulee kolme juttua:

Solnit / Smith Rumsey / Ekholm

Ilo siitä, että katoaa hetkeen

A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.

I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.

Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:

It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).

Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:

jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com

Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismi ja halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?

Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista.  Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.

Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta

Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:

JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.

ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.

JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!

Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)

Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?

Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.

Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.

No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?

Ilo siitä, että on elossa

Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?

Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.

Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.

Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.

Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.

Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.

Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.

Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.

”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.

Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.

View this post on Instagram

Past, present and future – a still life captures the three dimensions of time in a single picture. Today being my birthday, I decided to pay the exhibition at @sinebrychoffartmuseum an intentionally symbolic visit. For some reason, I find these paintings extremely fascinating, and could study them at hours on end. All those details: caterpillars and butterflies, flowers as buds, in full bloom, and already fading… They remind us that all that we perceive is, by its nature, temporal; to everything, there is a season. Some still lifes are actually quite gloomy or downright funereal, but I find them all in all beautiful and powerful, and even comforting. Oh, and the exhibit is open until 8 January, definitely worth checking out – recommended by the gloomy birthday girl. #stilllife #arthistory #sinebrychoff #birthday #wintersolstice #myhelsinki

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lisälukemistoa:

Juliaihminen: Mikä JOMO?

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole (YLE: Kirjojen Suomi)

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso? (YLE: Kulttuuricocktail)