Aseta naamio kasvoillesi ja astu satuun / Teatteri Vapaa Vyöhyke: 13. tunti

Kun ovet aukeavat, eteisaulaan laskeutuu hiljaisuus. Yksi kerrallaan katsojat viitataan astumaan sisään. Naamio kasvoilla, kohti tuntematonta.

fullsizerender-28
punchdrunk.com

Olipa kerran…

Koin elämäni oudoimman, kiehtovimman ja mieleenpainuvimman teatterielämyksen elokuussa 2012 New Yorkissa, kun säntäilin McKittrick-hotellin sokkeloisilla käytävillä Sleep No More -näytelmän maailmassa. Siitä lähtien olen toivonut kokevani jotakin vastaavaa Suomessa. Teatteriesityksen, jonka maailmaan katsoja saa sukeltaa itse.

fullsizerender-25
Sleep No Moren naamio ja käsiohjelma (miksi heittää mitään pois)
fullsizerender-27
”13. tunti on se ylimääräinen hetki, joka saa epäilemään kaikkia edellisiä tunteja. (…) Onko tämä unta vai totta?

Ovesta sisään ja jälleen kohti tuntematonta, siis. Saan ja joudun itse päättämään, mihin suuntaan käännyn, kauanko katselen kohtausta, jäänkö tähän, vai seuraanko häntä? Mistä kuuluu koputusta, kuka nauroi seinän takana? Ei pelkoa — en aio spoilata. Kirjoitukseni ei sisällä mitään sellaista, mikä ei tulisi ilmi 13. tunnin nettisivuilta tai käsiohjelmasta.

De noche todos los gatos son pardos, yöllä kaikki kissat ovat harmaita, sanovat espanjalaiset: pimeässä kaikki on toisin. Siksi täälläkin valot on himmennetty ja kasvoillamme on naamiot.

The masks create a sense of anonimity; they make the rest of the audience dissolve into generic, ghostly presences, so that each person can explore the space alone. They allow people to be more selfish and more voyeuristic than they might normally be. Hidden behind a fictional layer, they lose some of their inhibitions. It’s an important part of the dreamlike world we are trying to create.

— Felix Barrett, Director, Sleep No More

”Mikä saa kaikkien jumaloiman Lumikin maistamaan myrkkyomenaa kerta toisensa jälkeen? Minkälainen on Punahilkka, joka houkutteleekin suden luokseen?” Grimmin sadut ovat inspiroineet freelance-taiteilijoista koostuvan Teatteri Vapaan Vyöhykkeen 13. tuntia, siinä missä Sleep No Moressa taustalla on Shakespearen verinen valtataistelu Macbeth. Sadut käsittelevät verhotusti ”yhteiskunnassa vallitsevia kieltoja, pelkoja, salattuja toiveita ja tabuja”, esittelyteksti kertoo. Kuten: kenelle sopii roolin sadun sankarina?

Tutut tarinat ja tunnistettavat hahmot auttavat hahmottamaan juonenpätkiä ja kokonaisuuksia, kun esitys ei ole lineaarinen, vaan kohtauksia tapahtuu samanaikaisesti eri tiloissa (ne luuppaavat muutaman kerran, jotta katsojalla on mahdollisuus nähdä mahdollisimman monta).  Mitään yhtä, oikeaa kokonaista tarinaa ei ole.

Suurin osa elämystä on itse esitystila, 13. tunnin maailma: saduista tuttu, outo ja unenomainen — kuin rikki mennyt taikapeili, nyrjähtänyt iltasatu. Runsas, viimeistelty, tutkimaan houkutteleva.

fullsizerender-26
Sleep No More, käsiohjelma

Vuodesta 2011 lähtien New Yorkissa pyörinyt Sleep No More on sysännyt ympäri maailmaa liikkeelle halun luoda samankaltaisia, uudenlaisia teatterielämyksiä. Fiktiiviseen 1930-luvun hotelliin sijoittuvan tarinan on luonut brittiläinen Punchdrunk, joka on maailman tunnetuin immersiivisisiksi teatteriesityksiksi (immersive theatre) kutsuttuihin kokemuksiin erikoistunut teatteri.

Perinteisen näyttämön sijaan immersiivinen esitys tapahtuu erikseen esitystä varten rakennetussa tilassa, jossa yleisö liikkuu omaan tahtiin. Näyttämöä ja katsomoa ei ole rajattu, ja katsojat kiertelevät näyttelijöiden, tanssijoiden ja muiden esiintyjien keskuudessa; jokaisen kokemus on yksilöllinen. Olennaista on, että katsojat siis ”uppoavat” tai ”sulautuvat” esityksiin, joissa yhdistellään teatterin, tanssin, elokuvan ja pelien maailmaa. Tilan lavastus ja tunnelma on kokemuksen kannalta keskeinen, kuten Sleep No Moren miljöössä 1930-luvun loisto ja dekadenssi: punaisia samettiverhoja, kirjastohuoneita ja kolkkoja mielisairaalakäytäviä. Voi levähtää nojatuolissa,  kurkistaa komeroon, lukea pöydälle jätetyn kirjeen… Kaikki riippuu katsojasta.

Kun kävelin alkuillasta kohti esitystä, mietin, että vertailukohta on kohtuuton. Muistoissani palasin helteisen lomapäivän (häämatkan!) iltaan elämäniloa kuhisevassa Chelseassa — nyt kiiruhdin teatteriin hyisessä helmikuun illassa, keskellä kiireistä työviikkoa, kotikaupungin uneliaan teollisuuskorttelin takapihalle. Mutta halusin karkottaa kokonaan turhan kilpailuasetelman, sillä mieleni oli aidon odottavainen. Muutamaa tuntia myöhemmin, vielä kesken esitystä, havahduin hetkeksi ja samassa tajusin, miten nerokasta on tarjoilla itselleen tällainen elämys arki-iltana: mikään ei irroita päivittäisestä hälystä kuin pieni immersiivinen seikkailu satumaailmassa.

Esityksiä on helmikuun loppuun asti, eli kannattaa pitää kiirettä, jos kiinnostaa. Harkitsen, lähtisinkö itse vielä uudestaan.

…Sen pituinen se.

Loppuun sopii hyvin katkelma yhdestä lempirunostani:

Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.

Saila Susiluoto: Epilogi (katkelma), Siivekkäät ja Hännäkkäät, 2001

13. tunti Helsingin Vallilassa 27.1. – 26.2.2017

Lue lisää:

Pelillisyys tekee tuloaan myös teatteriin – Immersiivisessä teatterissa draama syntyy katsojan tajunnassa / HS Kulttuuri 9.2. 2017

Pieni jälkikirjoitus

Tiedän, että Juhlaviikoilla oli immersiivinen Neuromaani-esitys Marian sairaalassa, joka vaikutti todella kunnianhimoiselta ja kiinnostavalta; itse en päässyt sitä näkemään, harmi kyllä. Jäin pohdiskelemaan, että kiinnostavaa olisikin nähdä seuraavaksi toteutettuna jotain aivan muuta, vaikka jotakin yhteiskuntaan, ilmastoon, luontoon liittyvää… Mielessä kävi esimerkiksi versio Eduskunta-näytelmistä immersiivisinä esityksinä: mitä jos sukeltaisi kokemukseen yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja tiloista, joissa valtaa käytetään?

Edit 11.2.2017: korjasin muutaman kirjoitusvirheen ja lisäsin pari linkkiä tekstiin.

”Huomenna hankitaan seuraajia” / Kansallisteatteri: Sinuus

29047374373_e040e034e1_o
Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

Saako näkyä, jos ei ole kiinnostava? Saako näkyä, jos ei ole taitava?

Aika: torstai 6.10.2016

Paikka: Kansallisteatterin Willensauna

Agenda: Anna Paavilainen ja Marja Salo: Sinuus

Sinuus on mediakriittinen tutkimusmatka maailmassa, jossa ihanneminän saavuttaminen karkaa koko ajan kauemmaksi”, kerrotaan Kansallisteatterin esittelytekstissä. Näytelmä on osa laajempaa Mitä tuijotat -projektia, jossa rooleja, ulkonäköpaineita ja nähdyksi tulemista pohditaan muun muassa työpajoissa.

Aiheen perusteella voisi odottaa moralisoivaa liketyshuorauksen kauhistelua, mutta Sinuus onkin oivaltava, moniulotteinen ja vilpitön. Sekä hauska.

fullsizerender-16
Tekijät ovat ystävällisesti kirjoittaneet esityksestään valmiita arvosteluja, esimerkiksi tähän tapaan: ”Sinuus kertoo ulkonäkökeskeisestä mainosten ja male-gazen maailmasta, ihmisestä joka on photoshopattu ja muokattu, maailmasta joka perustuu laikkeihin, peileihin ja itsensä brändäämiseen.” – Näytelmän oheismateriaali

5 x SINUUS

1. HUOMINEN ON HUOMENNA

”Onko nyt huominen”, kysyy pieni lapsi, kun hän herää aamulla. Ja kun koittaa aamu, jolloin kysymystä ei kuulu, iskee haikeus. Lapsi ymmärtää.

Huomenna hankitaan seuraajia.

– Didi

Sinuuden Didillä ja Gogolla on projekti: blogi. Ja huolimatta ajoittaisesta epätoivostaan (”miten ei oo muka tullut yhtään uutta seuraajaa”), he ovat pohjattoman sinnikkäitä. Näyttämöllä on kaksi puista arkkua, joiden kannet kolisevat, kun naiset toivottavat hyvät yöt ja katoavat näkyvistä. Aamulla palataan siihen, mihin illalla jäätiin.

ESTRAGON: Me olemme onnellisia. Hiljaisuus. Mitä me nyt teemme, kun olemme onnellisia?

VLADIMIR: Odotamme Godot’ta.

Absurdin teatterin Huomenna hän tulee -klassikossa rähjäiset kulkurit Vladimir ja Estragon eli Didi ja Gogo jumittavat anonyymillä, ankealla joutomaalla odottamassa herra Godot’ta. Siis ketä? Jumalaa, vapahtajaa –  ylipäätään ratkaisua?  Samuel Beckett kieltäytyi tulkitsemasta hahmojaan tai tekstiään, mikä on vapauttanut muun maailman esittämään analyysejään ja mielipiteitään, ja niitä on riittänyt: holokaustin kauhut? Kasvottomat valtasuhteet? Arjen pinnan alla lymyävä jatkuva eksistentialistinen ahdistus? Vuonna 1949 ilmestynyttä monitulkintaista tragikomediaa on sanottu 1900-luvun merkittävimmäksi näytelmäksi.

Jota eivät muuten saa näytellä naiset.

2. MIEHET ON MIEHIÄ, NAISET NAISIA JA TÄMÄ ON TEATTERIA

Beckettin perikunta kieltää pienimmätkin muutokset esitykseen, miksei sitten suurempia.*) Mutta onko se nyt sitten mikään ongelma?

Italialaisessa produktiossa vuonna 2006 teatteri voitti perikunnan oikeudessa ja sai toteuttaa esityksen naisroolituksella (miehiksi pukeutuneina). Guardianin toimittaja piti tuolloin Godotta niin suurena klassikkona, että sille olisi suotava erilaiset tulkinnat: ”It is part of the universal language of theatre and has been played everywhere from America’s San Quentin jail to Sarajevo after the bombing.”

*) Ts. Sinuudessa seikkailee sattumalta tyypit nimeltä Didi ja Gogo.

fullsizerender-17
Aika mainio on mielestäni tämä Kiiltomato-kirjallisuusjulkaisun kommentti asiaan: ”näytelmä tuntuukin jääneen eräänlaiseen aikataskuun, jossa se on samanaikaisesti tyyliltään vanhahtava, mutta samalla ajaton moderni klassikko”. Aikatasku indeed.

Anna Paavilainen on kyseenalaistanut teatterin oikeuden elää irrallaan muusta yhteiskunnasta monologissaan PLAY RAPE. Viime vuosien puhutuimmassa kotimaisessa teatteriteoksessa ruoditaan seksistisiä ja alistavia naisrooleja ja yleensä kulttuuria, joka toistaa stereotyyppistä nais- ja mieskuvastoa. – Nyt syksyllä PLAY RAPE:stä on muuten kaksi lisäesitystä, tiedoksi!

Ja Kansallisteatterin lavalla nähdään kuin nähdäänkin naispuoliset Didi ja Gogo, jotka etsivät merkitystä nykyihmisen elämään: tulla nähdyksi sellaisena kuin on.

sinuus_kissavideot
”Ne vois tehdä kissavideoita.” Kuvaaja: Mitro Härkönen Kuvalähde: Kansallisteatteri

3. KUVAT ON KUVIA, KUVAT ON TODELLISUUS

Tiesittekö, että on olemassa käsite celluloid ceilingvalkokangaskatto? Minä opin sen vasta tätä kirjoittaessani.

Vain 17% mediassa näkyvistä naisista yli 35-vuotiaita.

Sinuus-näytelmässä esitetty tilasto

Sinuuden tekijät puhuvat representaatioista. Heitä on innoittanut dokumenttielokuva Miss Representation, joka on saatavilla Netflixissä. Katsoin sen heti samana iltana näytelmän jälkeen.

You can’t be what you can’t see.Miss Representationissa pohditaan kulttuurin ja erityisesti median – siis television, elokuvien, mainosten, musiikkivideoiden ja netin noin yleensä – ahdasta naiskuvaa. Haastateltavien joukossa on paljon kiinnostavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, kuten Hillary Clinton ja Condoleezza Rice. Mitä tyttö kasvaa näkemään tavoittelemisen arvoisena omassa elämässään? Tietyntyyppistä vartaloa vai yhteiskunnallista vaikuttamista?

Tai mitä pojat päätyvät ajattelemaan naisista – ja itsestään naisten rinnalla?

4. YKSITTÄINEN TARINA, JAETTU KOKEMUS

Arjessa kyse on siitä, kokeeko tulevansa nähdyksi sellaisena kuin on – saako näkyä.

Yhteiskunnallisella tasolla kysymys on paljon laajempi: keitä näemme – ketkä pääsevät vaikuttamaan?

Kuvat joiden keskellä elämme, rakentavat todellisuuttamme: ”…how social groups are treated in cultural representation is part and parcel of how they are treated in life”, kirjoittaa kulttuurintutkija Richard Dyer. ”How a group is presented, presented over again in cultural forms, (…) these all have to do with how members of the group see themselves and others like themselves, how they see their place in society, their right to the rights the society claims to ensure its citizens.”

5. TÄSSÄ JA NYT

Teatterissa ollaan läsnä. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Vuosituhantisen tradition voima on jokaisen esityksen ainutkertaisuudessa, erityisesti tässä ajassa, jossa suurin osa sisällöistä on loputtomasti toistettavissa missä ja milloin vain – niiden ruutujen kautta, joilla tarkkailemme ympäristöämme ja itseämme muutenkin.

Olen aina rakastanut teatteria, mutta vasta viime aikoina tajuntaani on lopullisesti uponnut, miten paljon merkityksellisemmältä elämä tuntuu näyttämön äärellä elettyjen hetkien ansiosta. Niin hyvien kuin huonojenkin. Tänä syksynä vietänkin paljon aikaa teatterin parissa.

Ikinä ei tietenkään tarkalleen tiedä, mitä saa. Sinuuden toinen puoliaika vietettiin täysin erilaisissa tunnelmissa kuin ensimmäinen, uudenlaiseen katsomisen tapaan totutellen.

Lopussa istuttiin pimeydessä.

Olin kiitollinen, että mieleeni oli juolahtanut edellisenä iltana laittaa käsilaukkuun uusi nenäliina.

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee. (En attendant Godot, 1949; Waiting for Godot 1954/1965.) Suom. Antti Halonen ja Kristiina Lyytinen, Love-kirjat, 1990.

Richard Dyer: The Matter of Images. Essays on Representations. Second Edition. Routledge, 2002.

Virpi Alanen: Mitä me nyt tehdään kun ollaan onnellisia? Kiiltomato 28.3.2012

HS Kulttuuri 19.9.2016: Kansallisteatterin viiden tähden näytelmä Sinuus on oivaltavaa analyysia omakuvista

HS Kulttuuri 8.1.2016: ”Naisten kehot eivät ole tarkoitettu arvioitaviksi” – näyttelijä Anna Paavilainen on lopen kyllästynyt epäasialliseen kommentointiin

”joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin” / Teatteri Jurkka: Lokki

Eikö lokki ole aika arkinen lintu näytelmän aiheeksi? Se ei ole runollinen kuin joutsen tai kohtalokas kuten korppi.

Niin vain Anton Tšehov kirjoitti valkoisesta lokista draaman, maineikkaimmista näytelmistään ensimmäisen.

Ja nähtävästi tämä lokkikin on vertauskuva, mutta, suokaa anteeksi, minä en ymmärrä sitä… Minä olen niin yksinkertainen, etten ymmärrä teitä.

– Nina

Lokki ilman lokkia

Näin eilen Teatteri Jurkassa version Lokista. Kompakti tulkinta klassikosta oli niin oivaltava iloittelu, että olen edelleen aivan myyty.

Kaksi näyttelijää, seitsemän roolia – kaikki erilaisia ja tunnistettavia. Ella Mettäsen ja Eero Ojalan salamannopeat vaihdot henkilöhahmosta toiseen ihastuttivat ja riemastuttivat. Jurkan intiimissä tunnelmassa yleisö ja esitys olivat yhtä, näyttelijät kosketusetäisyydellä, miltei yleisön sylissä – ja tuntui, että puolin ja toisin, aidosti ja aistittavasti, nautittiin joka hetkestä. Olipa mahtavaa olla läsnä kokemassa tämä.

Minä tein tänään halpamaisen teon, tapoin tämän lokin.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Minimalistinen puvustus ja lavastus, muutama harkittu proppi (kirjoitetaanko se muuten noin?), siinä kaikki tarvittava. Oivaltavaa oli sekin, että tämä Lokki toimii mainiosti ilman lokkia: linnunraatoa ei näyttämöllä nähdä.

Mutta kattoon on ripustettu flyygelin muotoinen pilvi, jonka varjo heijastuu seinälle.

On olemassa pakkomielteitä – ihminen ajattelee koko ajan yötä ja päivää esimerkiksi kuuta, ja minulla on sellainen oma kuuni. Yötä päivää minä olen yhden ja saman hellittämättömän ajatuksen vallassa: minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy… (…) Näen sattumalta pilven, joka on flyygelin muotoinen. Mietin: täytyy mainita kertomuksessa jossakin kohtaa, että taivaalla leijaili flyygelin muotoinen pilvi.

– Trigorin

Kirjailija Trigorin metsästää pilviä, kunnes hänen nenänsä eteen ilmestyy maalaistyttö, joka pysäyttää ja pyytämällä pyytää: ”Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se.”

Pienen kertomuksen aihe: järven rannalla on asunut lapsuudestaan saakka nuori tyttö, sellainen kuin te. Hän rakastaa järveä kuin lokki ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sitten tuli mies, näki ja joutessaan huvikseen tuhosi hänet kuten tuon lokin.

– Trigorin

 

Sattumalta tuli mies, näki ja joutessaan ampui… Pienen kertomuksen aihe…

– Nina

 ”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen…”

”Halusimme valmistaa Lokin, joka on ennen kaikkea hauska, kevyt ja liikuteltava versio ja joka liitää keikalle kutsuttaessa”, käsiohjelmassa kerrotaan. (Toivottavasti muuten jossain, jotenkin, tulee lisää mahdollisuuksia päästä osalliseksi, nyt esitykset vaikuttavat loppuunmyydyiltä. – Edit 8.10. – lokakuulle on tullut kaksi lisäesitystä. Jee!)

fullsizerender-15

Käsiohjelma myös lupaa: ”Mitään ei ole Lokkiin lisätty, jotain on kylläkin poistettu, mutta ei huumoria ja draamaa.” Ohjaaja Henri Tuulasjärvellä ja työryhmällä tuntui olevan kristallinkirkas näkemys Lokistaan, ei sitä ollut turhan päiten silvottu. Kuplivasta keveydestään huolimatta – tai ehkä juuri sen ansiosta? – 1890-luvun venäläisklassikko hengitti suoraan tähän aikaan.

Mutta miten ihmeessä Lokin kaltaisesta surullisuuden huipentumasta kuoriutuu näinkin koominen 80-minuuttinen? Tosin jo Tšehov itsepintaisesti nimitti Lokkia komediaksi, ehkä siksi, että sen traagisuus on niin äärimmäistä, että kääntyy tragikoomisuudeksi.

”Miten voi kutsua komediaksi näytelmää, joka päättyy laukaukseen, nuoren runoilijan itsemurhaan?”, miettii Kirsikka Moring esipuheessaan Lokin suomennokseen vuodelta 1998, ja jatkaa: ”Sehän kuulostaa julmalta. Kuin kirjailija nauraisi luomilleen henkilöille. Mutta sitä Tšehov ei tee. Hän kirjoittaa ihmisistä suurella rakkaudella, myötäeläen – ja samalla hyvin kriittisesti.”

Raivostuttavat, rakkaat ihmiset

Naiset eivät anna anteeksi epäonnistumista.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Tšehov tuntuukin edelleen tuoreelta ja samastuttavalta juuri ihmiskuvansa vuoksi: itserakkaat, pikkumaiset, raivostuttavat ja hellyttävät ihmiset ovat hyvin tuttuja. Kuten Kujerruksia-blogin Linnea osuvasti tiivistää: ”…näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen.” (Kannattaa lukea tuo arvio muutenkin.)

Te kyselette aina vedenpaisumuksen aikaisia asioita. Mistä minä tietäisin.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Lempihenkilöhahmoni on muuten varmaan itsekäs diiva Irina Nikolajevna, hänellä on monta loistavaa replaa:

Se on kateutta. Ihmiset, joilla ei ole lahjoja, mutta jotka luulottelevat olevansa jotakin, kykenevät vain kieltämään todelliset kyvyt.

– Irina Nikolajevna Arkadina

 

Sanokaa mitä tahansa, mutta pukeutua minä osaan.

– Irina Nikolajevna Arkadina

Tšehov myös ironisoi ihmisten halua palvoa taiteilijoita puolijumalina (aika paljon luovaa elämäntapaa ihannoidaan nykyisinkin…).

Mutta minä luulisin, että sille, joka on kokenut luomistyön ilon, ovat kaikki muut nautinnot olemattomia.

– Nina

Jonkinlainen piikki on ehkä aistittavissa myös kirjailijoiden suuntaan, tai taiteilijoiden, noin ylipäätään. Lokki-Nina kun on Trigorinille ”pieni kertomuksen aihe”, ja niinhän kaikki ympäröivä maailma aina on taiteilijalle materiaa. Valta vie helposti mennessään.

Minä tahtoisin antaa Kostjalle aiheen kertomukseen. Sen nimeksi on pantava: ”Ihminen joka tahtoi”, ”L’Homme qui a voulu.”

– Sorin

Samalla Tšehov  ymmärtää halun elää elämää, jolla on syvempi merkitys – jotakin muuta kuin mitä oleskelu järvenrannan maalaistalossa pitää sisällään. Helpotusta ei aina ole luvassa. Vuodet valuvat sormien läpi, joskus on tyytyminen laimeaan kompromissiin.

Minä olen palvellut oikeuslaitoksessa kaksikymmentäkahdeksan vuotta, mutta en ole vielä elänyt, en mitään kokenut, loppujen lopuksi, ja tietenkin minulla on kova halu elää. Te olette kylläinen ja välinpitämätön, ja siksi teillä on taipumusta filosofointiin, minä taas tahdon elää ja siksi juon päivällisen jälkeen viiniä ja poltan sikaria ja niin poispäin. Selvä juttu.

– Sorin

Hölynpölyä! Toivoton rakkaus – sitä on vain romaaneissa. Lorua! Ei vain saa heittäytyä hervottomaksi ja koko ajan odottaaa jotakin, odottaa tyhjää tulevaksi… Jos rakkaus on päässyt pesiytymään sydämeen, niin se on ajettava pois.

– Maša

Vaikka elämisen ehdot olisivat olleet toiset näytelmän ilmestyessä 1895, nykyihminenkin ymmärtää Kostjan, Ninan, Trigorinin ja Irina Nikolajevnan epäröinnin, haikailun ja ahdistuksen.

Te olette löytänyt oman tienne, te tiedätte, mihin pyritte, mutta minä heittelehdin koko ajan houreiden ja kuvien sekamelskassa, tietämättä mihin ja kenelle ne ovat tarpeen. Minulta puuttuu usko, enkä minä edes tiedä, mikä on kutsumukseni.

– Konstantin Gavrilovitš Treplev

Sitaatit Jalo Kaliman suomentamasta Lokin painoksesta vuodelta 1998 (WSOY). Jurkan versiossa on muuten käytetty Martti Anhavan suomennosta (Otava, 1999). Vaikuttavat tyyliltään aika samanlaisilta.

Taas kävi niin, että pitää siteerata Goethea: ”Minulla ei ole aikaa kirjoittaa lyhyttä kirjettä, saat tyytyä pitkään.” Sitä kuvittelee kirjoittavansa vain pari hassua lausetta – mutta oh well, yöunet kutsuvat, ei tässä nyt editoimaankaan aleta.

 

Haluaisin kertoa ihan kaiken

“Traveling tends to magnify all human emotions.” – Peter Høeg

#streetart #artderue #geneve #geneva

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Olen ollut Sveitsissä nyt kuukauden.

Lähdön alla olin ekstaattinen ja vähän hermostunut myös. Sittemmin olen ollut molempia, enemmän tai vähemmän koko ajan.

FullSizeRender (38)
Geneve on kiehtovan ristiriitainen kaupunki ja paikallinen mediatalo mieletön aitiopaikka. Ihmiset ovat ihania, avoimia ja käsittämättömän auttavaisia; saan saapastella suurinpiirtein minne tahansa, ja aina kaikki raivaavat työkiireidensä keskellä aikaa vaihtaakseen ajatuksia, en voi tajuta.
FullSizeRender (33)
 ”Entä mikä on puolueenne kanta maahanmuuttokysymykseen, viimeaikaisten lausuntojenne perusteella sijoitutte ilmeisesti jonnekin tiukan linjan ja avoimemman kannan välimaastoon?” ”Tämä onkin erittäin tärkeä kysymys… Mielestäni ennen kaikkea tulee kunnioittaa kansainvälisiä ihmisoikeuksia.” No, suurpiirteinenhän tuo vastaus on, mutta kieltämättä kysymyskin tulee vähän yllättäen; toistaiseksi on ollut harvemmin tarvetta leikkiä sveitsiläistä poliitikkoa – ex tempore, en français. Olen studiossa seuraamassa vaalidebatin harjoitusta, kun yhtäkkiä kuuluu pyyntö siirtyä pöydän ääreen liberaalipuolueen varapuheenjohtajan roolissa.

FullSizeRender (39)
”It is harder to crack prejudice than an atom.” – Albert Einstein.

Geneveen liittyvien ennakkoluulojen ja stereotypioiden perusteella kaupunki on silkkaa kansainvälisten diplomaattien ja julkkisten suihkuseurapiirikutsuja, eksklusiivista liihotusta puitteiltaan kauniissa mutta hengeltään kylmässä pikkumetropolissa. Täysin vastakkainen todellisuus paljastuu, kun seikkailen nuhjuisen järjestötalon kellarissa päästäkseni kuuntelemaan keskustelua naisten asemasta sveitsiläisessä mediassa. Einsteinin edellä mainittua lausahdusta siteeraa sosialistipoliitikko, joka pyytää toimittajia muistamaan, miten helposti mediat (hänen näkemyksensä mukaan) tyypittelevät (nais)poliitikkoja, ja kuinka vaikea näitä ennakkokäsityksiä on myöhemmin muuttaa.
FullSizeRender (37)
Olen istunut pressinäytöksessä katsomassa loistavan dokkarin maratonharrastuksen ihmeellisestä historiasta ja keskustellut siitä, menettääkö se hohteensa täysin, kun se on kulttuurisista syistä pakko dubata. (Ihan oikeasti pakko, koska muuten sitä ei katso kukaan, paitsi ne kahdeksan kulttuurifriikkiä, jotka sitä paitsi osaavat englantia eivätkä edes tarvitse käännöstä). Olen hykerrellyt pilotin kuvauksissa toimittajan hillittömälle hehkutukselle yöstä lemmenjurtassa (sellainen sijaitsee Montreaux’n lähistöllä, fyi) ja seurannut itkua pidätellen juttukeikalla seesteistä rauhaa huokuvaa isää, joka lopetti päivätyönsä hoitaakseen autistista poikaansa.
FullSizeRender (40)
Tällä viikolla näin arvoituksellisen marionettiesityksen elämän hauraudesta ja suhteellisen mitäänsanomattoman näytelmän eutanasiasta (harmi). Perjantaina istuin baarissa sunnuntain vaalilähetyksen avaintyyppien kanssa ja päädyin keikalle, jossa riehakas ranskalaisbändi revitti silmäpakoiset sukkahoususääret sätkien ja kajalit poskilla Easy Livingiä. Ja aamulla istun bussissa, joka ohittaa Pradan, Guccin ja Célinen liikkeiden himmeästi valaistut näyteikkunat ja kävelen syysauringon raikkaassa paisteessa herraskaisessa järvenrannassa luksushotellien ohi.
FullSizeRender (41)
Attention without feeling… is only report. – Mary Oliver via Brain Pickings

Sitten on vain tämä riittämättömyyden tunne, ettei aika riitä raportoimaan kaikkea livenä.
En haluaisi vain luetella asioita, ilman,  että ehdin pohdiskella niitä.

Haluaisin kertoa ihan kaiken, mutta tuntuu, että ehdin vain elää.

A meadow right in the heart of the city. #flowers #flowermeadow

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

”Minun on saatava jättää jälki omaan aikaani” / Vivica Bandler: Vastaanottaja tuntematon

Kuinkakohan monta kirjaa ihmisillä on keskimäärin kesken? Olisi kiinnostavaa tietää!

Laskutavasta riippuen itselläni on tällä hetkellä kesken – eli ripoteltuna ympäri asuntoa, sängyn lähettyvillä, laukussa – noin kuusi opusta. Se on varsin tavallinen tilanne täällä päin.

Kesken jääneiden kirjojen lukumäärä on sitten jo ihan eri luokkaa. Satoja, veikkaisin. Ja milloin tarkalleen koittaa se kohtalonomainen hetki, kun kesken olleesta kirjasta tulee kesken jäänyt…? Kiehtovaa!

ELÄMÄ ON KESKEN

Yöpöydälläni, laukuissani ja lähistöllä seikkailevat tällä hetkellä seuraavat kirjat:

  • Peter Hoeg: Rajatapaukset (luen noin kolmatta kertaa; nyt aktiivisessa luvussa, aloitin viime viikolla)
  • Jennifer Farley Gordon and Colleen Hill: Sustainable Fashion. Past, Present and Future (alkutekijöissään, kesken heinäkuusta lähtien)
  • Naomi Klein: This Changes Everything (tuskallisesti kesken kesäkuusta lähtien, todella järkälemäinen luettava; mutta loppusuoralla jo!)
  • Boel Westin ja Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (kesken useamman kuukauden, välillä pidempiäkin taukoja; en oikeastaan edes ymmärrä, miksi kirjan lukeminen on kestänyt näin pitkään – rakastan lukea Tove Janssonia, kuten varmasti moni muukin)
  • Anna Gavalda: La vie en mieux (kesäkuusta lähtien; ja kyllä, luen ranskaksi, hitaasti… mutta hitaasti)

Seuraavat seilaavat harmaalla alueella:

  • Heikki Aittokoski: Narrien laiva (Kirjamessu-ostos, joka on ollut kesken jo useamman kuukauden; keikkuu kiikun kaakun kesken jääneiden tällä puolen)
  • Alison Gopnik: Filosofinen vauva. Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (kesken viime talvesta lähtien – jäänyt muiden jalkoihin)

Maailma on niin täynnä kiehtovia kirjoja, että välillä alkaa oikein ahdistaa, kun miettii, miten harvaan sitä ehtiikään tutustua. Olen huomannut, että sellaiseen ahdistukseen tepsii parhaiten – hahaa – hyvän kirjan lukeminen.

On paljon kirjoja, jotka on ”pakko” lukea: se uusi teos, josta kaikki puhuvat; lempikirjailijan viimeisin; luotetun ystävän suositus; ammattikirjallisuus. Jne.

Sitten on sellaisia kirjoja, jotka ilmestyvät näkökenttään aivan yllättäen. Luotan aina tällöin vahvasti intuitiooni, sillä useimmiten se on kannattanut. (Ja jos ei, jätän kirjan surutta kesken. Elämä on lyhyt.) Kuten silloin, kun kohtasin tämän erinomaisen teoksen:

VIVICA BANDLER: VASTAANOTTAJA TUNTEMATON

Viime talvena taloyhtiössämme tehtiin putkiremonttia, ja yksi jos toinen meistä asukkaista tyhjensi kotiaan vimmalla. Yläkerran naapuri oli jättänyt rappuun laatikollisen kirja-aarteitaan meidän muiden valita. Silmiini osui selkämys, jossa oli kiinnostava nimi: Vivica Bandler. Olin hiljattain lukenut Tove Janssonin elämäkertaa, ja hän, ken ei asiaa tiedä (kuka sitä kaikkea tietää), nuo kaksi olivat rakastavaisia.

Mitä tiesin tästä naisesta, uraauurtavasta teatteriohjaajasta ja kulttuurisuvun omintakeisesta jälkeläisestä? Varsin vähän. Onneksi en antanut sen häiritä.

Kokonaisen elämäniän olen tapellut suomenruotsalaista pikkuporvarillista ylimielisyyttä vastaan. Mutta se ”pakkoruotsiajatus”, joka on viime aikoina yleistynyt, se osuu erääseen hyvin vanhaan ja kipeään kohtaan, joka aiheuttaa minussa sekä kiukkua että vihaa. Yhtäkkiä tuntuu siltä kuin 30-luvun tunnot olisivat palanneet taas takaisin.

Ja niin sitä tulee kysyneeksi itseltään: miltä Suomi näyttäisi nyt, jos me emme olisi eläneet 800 vuotta Ruotsin yhteydessä? Jollei Suomessa olisi saatettu voimaan vuoden 1734 lakia? Jos me emme olisi saaneet mitään vaikutteita lännestä?

Ja tämän kiukkuni keskellä näenkin taas kaikki suomalaisuuden varjopuolet: yltiöisänmaallisuuden, suuruudenhulluuden, rehvastelun, nationalismin – joka on jotenkin vielä erikoisen huonoa vuosikertaa – ja sitten koko tämän uuden mentaliteetin: nousukasmaisuuden ja äkkirikkauden. Ja ennakkoluuloisuuden! Äkkirikkaus on hankala asia missä tahansa maassa, mutta Suomessa se ilmenee erityisen vastenmielisessä muodossa – ehkä siksi, että me olemme vasta niin äskettäin laskeutuneet puusta. Suomessa kaikkinainen ei-kulttuuri suorastaan paistaa silmiin. Entäpä se epäluuloisuus! Suomalainen istuu ja piileksii puskan takana ja tirkistelee sieltä epäluuloisena kaikkea uutta ja tuntematonta – vakuuttuneena siitä, että vihollinenhan se sieltä lähestyy, ”koska mähän en tunne sitä entuudestaan”. (…) Sellaisessa asenteessa ei helvetti soikoon ole mitään aihetta ylpeilyyn. Metsäläismentaliteettia – sitä se on.

Tämä kirja on vuodelta 1992.

Kun luin Bandlerin (1917-2004) elämäkertaa viime syksynä, useasta kohdasta henki omituinen ajankohtaisuuden tuntu. Tämä askarrauttaa itseäni aika ajoin: onko minulla vain kertakaikkisen hyvä tuuri, ja käsiini eksiytyy opuksia, jotka viis veisaavat ilmestymisajankohdastaan ja puhuttelevat minua vuosien takaa juuri tänään? Vai olisiko niin, että jotkut asiat maailmassa eivät muutu – ainakaan täysin? Joka tapauksessa on hyvin virkistävää, kun täysin epäajankohtaiselta vaikuttava teos vaikuttaa kommentoivan tämänhetkistä keskustelua.

FullSizeRender (29)
Oi aikaa, jolloin hattu kuului leidin vakiovarustukseen. Vastaanottaja Tuntematon -kirjan valokuvaliite.

”MINUN ON SAATAVA JÄTTÄÄ JÄLKI OMAAN AIKAANI”

Käyttöteatteria tarvitaan. Kaikenlainen teatteri on sallittua niin kauan kuin se on hyvää, niin kauan kuin se täyttää tietyt taiteelliset mitat. Vain tylsä teatteri pitäisi kieltää.

Hetket Vivican seurassa veivät minua pitkin 1900-lukua, ympäri Suomea, Pohjoismaita ja Pariisia. Kurkistin lapsuuteen monin tavoin rikkaassa mutta ristiriitaisessa seurapiiriperheessä, ranskalaisen elokuvan kuvauksiin Lappiin 1930-luvulla (jonne nuori neiti Bandler pestautui pyytämättä luettuaan lehdestä filmiryhmän saapuneen maahan – miten kateutta herättävän rohkea veto), sodanjälkeisen Montmartren boheemin sydämelliseen tunnelmaan – ja tietenkin lukuisten teatteriproduktioiden kulisseihin Helsingissä, Tukholmassa ja Oslossa.”Sen jälkeen tutustuin Eugene Ionescoon ja meistä tuli hyvät ystävät. (…) Toinen kirjailija, jota hyvät ystäväni suosittelivat minulle, oli Dario Fo. Hän on jotenkin samalla tavalla hullu kuin sinä’, sanoivat he kovin ystävällisesti.” Bandler ystävystyi myös Fon kanssa, ja he matkasivat kerran Suomeen laivalla. Merenkäynti keikutti hyttiä, jonka alavuoteella italialaisohjaaja luki Ruzantea suomalaiselle kollegalleen yläpedille. Ainutlaatuisia anekdootteja ryydittivät mietinnöt ihmissuhteista, yhteiskunnan tilasta ja kulttuurielämästä.

En minä ole katkera – minä vihaan sanaa ”katkera” ja vihaan ihmisiä, jotka – siteeratakseni äitiäni – keräilevät epäoikeudenmukaisuuksia.

”Keräillä epäoikeudenmukaisuuksia” – ilmaisun tarkkuus miltei salpasi hengen. Talletin sitaatin tuotapikaa visusti muistini perukoille. Bandler viljelee pitkin kirjaa tällaisia pieniä, verrattomia helmiä. Kieli on terävä ja muisti tarkka, ja muistelua sävyttää kauttaalta äkkiväärä huumori. Väliin mahtuu hyvin haikeitakin otteita elämän varrelta. (Osa ansiosta kuuluu toki toimittaja Carita Backströmille.)

FullSizeRender (31)

Siteerattavia kohtia riittäisi vaikka kuinka paljon; haluan kuitenkin jättää suurimman löytämisen ilon sille, joka tämän tekstin luettuaan haluaa ehkä etsiä kirjan käsiinsä.

Aiemmin lähes tuntemattomasta Vivica Bandlerista tuli itselleni siis tämän kirjan myötä varsin läheinen hahmo. Ihailen hänen tapaansa katsoa maailmaa sikäli paljon, että tunnen halua adoptoida hänet yhdeksi eräänlaisista kirjallisista kummitädeistäni. Vaikka se onkin tietenkin kovin julkeaa.

Pelkään, että nykyisen oikeistolaissuuntauksen myötä kaikki taas palaa entiselleen, teatterin halutaan taas olevan vain tuottavaa viihdettä. Sosialismi on julistettu kuolleeksi ja kaikki, mitä sen kautta voitettiin, lapioidaan kaatopaikalle – se on pelottavan typerää.

Valtion on tuettava taidetta. Valtio tarvitsee taidetta, joka soittaa sille suutaan. Kukaties kaikkein tärkeintä taidetta on se, joka on vähällä joutua sensuroiduksi.

P.S Bandler-lähteitä etsiessäni löysin muuten vielä Hesarin arvion vuodelta 1992 sekä Ruotsin radion haastattelun vuodelta 1993.

MY FAVOURITE THINGS 

Tämä postaus on ensimmäinen tunnisteella Neiti Hoin suosikki, ja ajatuksenani on keräillä rauhakseltaan tänne kirjoituksia itselleni tärkeistä opuksista (ja miksei muistakin asioista) vuosien varrelta. Samalla toteutan myös jonkin aikaa mielessä pyörineen ideani: aloitan itseäni viehättävien lainausten keräämisen erilliselle pysyvälle sivulle blogissa. Sieltä löydän ne itse helposti, ja ovatpa näkyvillä muillekin. Linkki on blogin oikeasta sivupalkissa.