”Kaiken ytimessä on virhe” / Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys

Jos otsikossa sanotaan, että esitys on virheellinen tai epäonnistunut, niin kuinka se kuuluu esittää? Huvitin itseäni tällä ajatuksella Noora Dadun uuden Fail-esityksen ensi-illan jälkeen.

fullsizerender-19
KonMari-käännösvirhe oli ainakin mulle uutta tietoa! Toisin kuin Dadusta, mun mielestä kukoistaminen kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin ilo.

”Kaiken ytimessä on virhe”

Päädyin katsomaan Failin aika ex tempore, bongasin sen vain pari päivää ennen ensi-iltaa. Selasin viime viikolla Baltic Circle -festivaalin ohjelmistoa ja kun luin Dadun kirjottaman esittelytekstin, tuli heti tunne, että tämän jutun haluan nähdä:
”Tein keväällä 2015 Teatteri Takomoon esityksen nimeltä Minun Palestiinani, jossa ratkaisin Palestiinan ja Israelin välisen konfliktin. Unohdin valitettavasti kertoa ratkaisusta asianosaisille. Miehitys, saarto ja väkivalta siis jatkuvat edelleen. En voi sanoa onnistuneeni.

Halusin joka tapauksessa tehdä jatko-osan. Tämä on se jatko-osa.

Esityksen nimi on FAIL. Kaiken ytimessä on virhe. Ei yksikään valaistunut ihminen ole osannut jakaa kokemustaan. Ei yksikään sana osu maaliinsa. Ainoa mahdollinen totuudellisuus on väärässäolemista. Fail on virheen ylistys ja synnintunnustus.”

fullsizerender-20

Hieno lähtökohta, hieno esitys.

Ajattelin, että kirjoitan tämän kirjoituksen samassa armollisessa hengessä. On sunnuntai-ilta, väsyttää, eikä ajatus oikein kulje. Fail – virheellinen esitys on henkilökohtainen ja ajankohtainen sekä hyvin puhepainotteinen, joten pohdittavaa riittäisi vaikka millä mitalla. Mielessäni on sitkeästi pyörinyt muutama juttu esityksestä, ja päätin kirjoittaa ne muistiin ja jakaa muidenkin kanssa. Ei siksi, että mielestäni tarjoilen jotain todella järisyttävää, tai että tällä olisi jotain merkittävää vaikutusta maailman menoon – vaan ihan vaan siksi, että haluan saada ajatukset tuoreeltaan muistiin ja, niin, joku saattaa myös kiinnostua tai ilahtua, ja se on tärkeämpää kuin se, että tästä tekstistä tulisi täydellinen. Ja olen aiemminkin muuten luvannut, että tässä blogissa saa leikkiä ja kokeilla ja virheet on ok.

Tässä siis epätäydellisesti kolme asiaa:

1. Vuonna 2061

Mitäköhän sitä tekee vuonna 2061? Osana esitystä on videopätkiä, joissa kameralle puhuu mahdollisia kahdeksankymppisiä noora daduja eri puolilla maailmaa, esimerkiksi räyhäkkä ja haistatteleva pulimummo Berliinissä, voipunut aktivisti Palestiinassa, elämäniloinen sielu Oregonissa, pitkän uran tehnyt näyttelijä Kansallisteatterin aulatiloissa. Onko tämä elämä jota haluan elää vai mihin suuntaan se kääntyy, mihin sen kääntäisi? Samoja asioita miettii moni kolmekymppinen.

Oli muuten ihailtavaa, miten Dadu muutti ääntään ja olemustaan näytellessään itsestään iäkkäämpää versiota – hienovaraisesti ja todella uskottavasti.

2. Tärkeä suru, merkityksellinen masennus

Lavalla on styroksista tehty valkoinen mökki, jonka ikkunan läpi Dadu juttelee yleisölle suurimman osan ajasta. Kun puhelin soi, tunnollinen freelance-näyttelijä vastaa. Yleisö seuraa Dadun puolikasta dialogeista ja nauraa, kun hän ihmettelee, miksi kuusankoskelaisnaista halutaan toistuvasti ”etnisiin” rooleihin. Välillä tunnelmat vakavoituvat.

Mä en halua sanoa olevani masentunut. Masennus on tautiluokitus. Mä sanon mieluummin, että mä olen surullinen.

Dadu puhui kauniisti masennuksesta ja surusta: masennusta ei pitäisi käsitellä vain yksilön asiana, sillä se liittyy kiinteästi nykymaailmaan. Miten masennus voi olla tuntemattomia tunteita, haluttomuutta olla surullinen, halua olla onnellinen.

Masennus on normaali reaktio epänormaaliin yhteiskuntaan, masennus on terve reaktio sairaaseen maailmaan.

3. Taideteos on kuin lapsi

Taideteos on kuin lapsi. Sitä ei kannata tuomita vanhempiensa eli taiteilijan tekojen perusteella.

Kiinnostavan ajatuksen taiteesta esitti lavalla pistäytynyt Teemu Mäki, Dadun puoliso. Dadu kysyy Mäeltä, voiko tämä kiinnostua taideteoksesta, vaikka tietäisi taiteilijan tehneen jotakin kauheaa. ”Miten esimerkiksi Woody Allenin elokuvat, voitko katsoa niitä miettimättä, mitä Allen on tehnyt?” Mäen mielestä taideteokset ansaitsevat sen, että niitä kohdellaan tekijästään itsenäisinä kokonaisuuksina ja esittää vertauksen taideteoksesta lapsena. Taiteilija on vaikuttanut sen syntyyn, mutta lasta ei pidä syyttää vanhempiensa teoista.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla, mutta vaikeaa se silti välillä on käytännössä. Ja miten esimerkiksi ne tuotot, jotka taiteilijat saavat teostensa perustella, eikö sitä kuitenkin jollakin tavalla tue epämiellyttävää henkilöä…? Tämä ajatus jää nyt keskeneräiseksi.

Kiehtova, välillä vähän hassu, mietiskelevä ja rohkea esitys. Suosittelen.

Tämä oli muuten eka kerta, kun olin Kiasma-teatterissa katsomassa teatteriesitystä, aina aiemmin olen nähnyt siellä elokuvia tai videotaidetta. Vaikuttava, korkea tila – en tiedä, jättäisikö vähän kylmäksi, jos tupa ei olisi yhtä täynnä kuin torstaina. Samaten tämä oli mun ensimmäinen vierailu Baltic Circle -festivaalilla. Elokuvafestareilla olen käynyt paljon ja ollut mukana tekemässäkin muutamaa, mutta teatterifestivaaleilla olen vieraillut tosi vähän, vaikka teatterissa muuten käynkin aika aktiivisesti. Niillä kyllä näkisi kiinnostavia uusia tapauksia ja tietysti kansainvälisiä produktioita myös, jatkossa varmaan tulee seurattua tarkemmin niiden tarjontaa.

Noora Dadu: Fail – virheellinen esitys Kiasma-teatterissa 17.11. – 10.12.2016

Jos haluat lukea kunnon arvion, lue vaikka tämä Yle Kulttuurin juttu: Palkittu teatterintekijä yritti ratkaista Palestiinan kriisin, nyt hän käy kiinni syyllisyydentunteeseemme

 

 

Mainokset

”Sä tuut aina olemaan yksin” / Teatteri Takomo: Noitavaino

Huh huh, ihmiset.

Outo, voimakas, terävä ja täysin hulvaton – sitä kaikkea on Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin Noitavaino.

Julmasti sinun

Abusing you, ’cause you’re a friend. Niin lauloi Nina Persson aikoinaan The Cardigansin riveissä albumilla, jota kuuntelin paljon.

Julmuus ja ystävällisyys on toistensa kääntöpuolet”, pohtii ohjaaja Akse Pettersson Noitavainon käsiohjelmassa. Työryhmä on valmistanut esitykseen sarjan ”yhteisöllisiä leikkejä” ja kertoo harjoitusprosessin aikana kysyneensä itseltään, ”mikä on pienin yhteinen jaettavamme ja toisaalta mikä riittäisi erottamaan meidät yhteisöstämme?”

Niinpä Ella käskee Eevan painumaan helvettiin, peruu sanansa ja pyytää takaisin, komentaa pois, huutaa itku kurkussa palaamaan – ja Eeva hyppää epävarmana edestakaisin. Callelta tivataan kiihtyvällä tahdilla, mitä hän haluaa kohtaukseensa: täytetyt eläimet, näyttämöllä vai pois? Aiotko pitää tuon takin? Otatko kahvia? Etkö voi tehdä yhtään päätöstä? Eikö sulla ole yhtään mielipidettä? Lopulta kiihtynyt kollega kaataa kahvit housuille. Marcin pää upotetaan vesiämpäriin. Leikkiä vain!

Mä oon nyt yksin ja etsin yhteisöä. Oon sellainen yhteisökala. Uin sekaan mihin vaan.

Varoitus: sisältää epätarkkoja lainauksia näytelmän repliikeistä. En muista koskaan näytelmän aikana toivoneeni yhtä paljon, että mukanani olisi ollut muistikirja – että olisin voinut kirjoittaa edes muutaman sitaatin tuoreeltaan ylös. Eihän niitä jälkikäteen enää sanatarkasti muista.

Normaali, tavallinen ihminen – toi on ehkä loukkaavinta, mitä mä oon ikinä kuullu. Sä oot niin outo. Sä tuut aina olemaan yksin. Vitun friikki!

Parhaiten muistan tästä näytelmästä kuitenkin sen, miten nauroin kaksin kerroin. Mille? Vaikea selittää. Ja vielä vähemmän halua siihen. ”Mä en halua käynnistää analyysiautomaattia”, kuvaili seuralaiseni tunnetilaansa, kun istuimme näytelmän jälkeen lasillisilla (tietysti) Rytmissä (tietysti). ”Mä en halua päästää irti.

Roviolle kaikki! Tää on fragmentaarista paskaa. Ei dramaturgian häivääkään. Lavastaja tän on ohjannut…

Yhtäkkiä näyttämöllä alkaa liioiteltu, ihastuttava Harry Potter-iloittelu. Ja erityisesti Niina Hosiasluoman hahmot räjäyttävät pankin: niljakas inkvisiittorin nuoleskelija on mainio tribuutti Monty Pythonille; pilailulaseihin sonnustautunut absurdi esitelmöitsijä täyttä nonsensea. Nyrjähtäneisyydessään huumori toi mieleen ajottain Q-teatterin kevään 2013 Häiriötekijän – ah.

Sä et oo semmonen. Sä et pane ja täytä eläimiä. Sä oot upee ihminen. Ihan kuin mä. Normaali.

Kaiken kaikkiaan tässä kävi niin, että näin yhden viime vuosien kiinnostavimmista nykyteatteriesityksistä.

fullsizerender-18
Teatteri Takomo täyttää tänä vuonna 20 vuotta, Klocriketeatern 25.

”Ihan normaalia”

Normaalien joukossa normaalina olossa elo on unelma loputon,
sillonhan tätä voin sietää, mutta mistäpä tietää, mikä huomenna normaalia on?

Normaalien maihinnoususta lauloi vuorostaan YUP:n Jarkko Martikainen, jota niin ikään kuuntelin vuosituhannen vaihteessa. (En tiedä, miksi juuri tämän tekstin kohdalla mieleen nousee lyriikanpätkiä nuoruusvuosien suosikeilta.)

Onko normaaliuden kanssa kipuilu ikuisuuskysymys, vai onko ajassamme jotakin, joka saa pohtimaan sitä entistä kiivaammin – siitä en tässä uskalla tehdä suurempaa johtopäätöstä.

Normaaliutta ja tavallisuutta käsiteltiin teatterin lavalla myös viime keväänä Q-teatterin Tavallisuuden aaveessa. Muistan kohtauksen, jossa mies puki tyynylle mekon, alkoi tanssia sen kanssa, yltyi raivokkaaseen aktiin ja lopulta puukotti naisesta – siis tyynystä – höyhenet pihalle. Paikalle osuneen naisen (näyttelijän, siis oikean ihmisen) kauhistellessa hänelle todettiin vain, että ”tuohan on ihan normaalia”.

Itse mietin sekä Noitavainoa että muita normaalin pohdintoja myös suhteessa puheeseen normalisoitumisesta. Demokratialle vaarallisten asioiden normalisoitumisen uhasta kirjoitettiin viimeksi eilen Hesarissa – tälle marraskuulle tyypillisesti Donald Trumpin yhteydessä. Yhdysvalloissa on suuri huoli, että naisvihamielisiin ja rasistisiin puheisiin sekä yleiseen tiedevastaiseen huuruiluun totutaan ja turrutaan. Suomessahan rasistiset kannanotot ovat uineet julkiseen keskusteluun ainakin vuodesta 2011 lähtien, ja tilanteen muuttamisessa olisi kova työ – vaikkei se tunnu kaikkia puoluejohtajiakaan kiinnostavan.

”Jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan”

Yksittäisen näytelmäkokemuksen ansio ei ole pelkästään siinä, mitä se itsessään tuo esille, vaan mihin kaikkeen se yhdistyy. Tavallisuuden aaveen lisäksi itselleni tulivat mieleen erityisesti Arthur Millerin maineikas näytelmä Tulikoe eli The Crucible vuodelta 1953 sekä tanskalaisen Christian Jungersenin romaani Poikkeus säännöstä (2004, suom. 2006).

The Crucible kuuluu varmaan yleisesti yhdysvaltalaiskoulujen kurssikirjoihin. Sitä käsiteltiin äidinkielen tunnilla, kun olin vaihto-oppilaana (vaa’ankieliosavaltio!) Ohiossa 1990-luvun lopulla. Taustana ovat tositapahtumat Salemin pikkukaupungissa Yhdysvaltain itärannikolla 1690-luvulla, missä kaupunkilaiset alkoivat kilvan syytellä toisiaan noidiksi. Todistuksen taakka jäi vastaajalle, ja hirttotuomioita jaeltiin mielivaltaisesti.

Millerin näytelmä kommentoi ilmestymisajankohtanaan verhotusti McCarthyn kommunistijahtia. Se on edelleen voimakas teksti siitä, miten joukkohysteria voi tuhota yhteisön. (Sivuhuomiona – tiesittekö muuten, että eräs Trumpin oppi-isiä on ollut Roy Cohn, joka toimi McCarthyn avustajana? Cohn on sittemmin retostellut sillä, kuinka monen ihmisen elämän onnistui tuhomaan. Viehättävä henkilö, eikö? Tieto Areenasta katsomastani Clinton vastaan Trump -dokkarista.)

Ikätoverini saattavat muistaa Cruciblen myös vuoden 1996 elokuvasovituksena, pääosissa Winona Ryder ja Daniel Day-Lewis. – Tässä postauksessa on nyt todella voimakas nostalgia-alateksti!

Poikkeus säännöstä – hieno kirja. Sen taas luin eräässä kirjapiirissä (hei vaan, kirjapaimenet!). Trillerin tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen kööpenhaminalaiseen ihmisoikeusrikosten tiedotuskeskukseen. Työntekijät alkavat saada tappouhkauksia, ja vähitellen he kääntyvät toisiaan vastaan. Juonikuvioiden kanssa vuorottelevat tieto-osuudet ihmisoikeusrikoksista.

Moniulotteisen romaanin ydinviesti on, että kyky pahuuteen on jokaisessa meissä, niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Mittasuhteet voivat olla kaikkea työpaikkakiusaamisesta henkirikokseen. Tärkeää on ymmärtää, mikä ajaa äärimmäisiin tekoihin: primitiivinen pelko, että jäämme yksin, että yhteisö hylkää. Silloin pelkoa pystyy vastustamaan. Muistan toivoneeni kirjaa pakolliseksi luettavaksi lukiossa (sitä nuoremmille se on liian hurjaa kamaa).

Paluu Teatteri Takomoon ja Noitavainon käsiohjelmaan: ”Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että jokaisessa meissä on sekä noita että se, joka on valmis noidan polttamaan.

Ehkä olisi hyvä kysyä, mikä meistä tuntuu tässä hetkessä normaalilta ja mikä häiritsevältä,  vähän ikävältä ja ankealta. Kenen vihamieliset (mut silleen ihan vähän vaan) puheet sivutetaan harmittomina, ja kuka vaikuttaa ärsyttävältä, kun jaksaa vaatia keskustelua feminismin asemasta tai pakolaisten oikeuksista?

img_3012