Joy of missing out

Tajusin hiljattain, että ihailemiani ihmisiä yhdistää eräs asia. Luulen, että heillä on erityinen kyky:

#jomo

Joy of missing out. Tiedän, ettei tämä ole uusi juttu. Mutta itse törmäsin termiin jostain syystä vasta muutama viikko sitten sitten.

Miksiköhän ihmeessä en ole kuullut tästä puhuttavan enemmän? Googlettelun perusteella JOMO alkoi trendata jo 2013–2014, jolloin siitä kirjoittivat ainakin Guardian ja Huffington Post – jälkimmäisessä jopa otsikolla So Long, FOMO – Here’s Why 2014 Will Be Year Of The JOMO (Joy Of Missing Out):

As a backlash against FOMO – aka Fear Of Missing Out – the term is a rebellion against saying yes to everything, and is about giving yourself the space to think and experience things without freaking out about what you ‘should’ be doing instead.

Huffington Post 31.12.2013

Koska ei on ikävä sana, missaamisen ilossa käännetäänkin huomio siihen, mille sanotaan kyllä: omalle ajalle, muiden ihmisten seuralle, läsnäololle, keskittymiselle. Hieno keikaus.

Suomenkielisessä internetissä sen on maininnut ainakin viime syksynä mainio Juliaihminen.

En siis ole etujoukoissa, mutta mitäs siitä. Ehkä ei ole liian myöhäistä. Mielestäni tästä, hmmm, JOMOsta, pitäisi puhua paljon enemmän! (Paitsi että ei pitäisi, noin tarkalleen ottaen, ja saman tien pahoittelut sekä selvennys: en yksinkertaisesti kykene kirjoittamaan tekstiä, jossa vilisevät sanahirviöt JOMO ja FOMO. Puhun siis tästä eteenpäin yksinkertaisesti ilosta ja pelosta. Hemmetin akronyymit, joita on niin vaikea kääntää suomeksi.)

Mieleen tulee kolme juttua:

Solnit / Smith Rumsey / Ekholm

Ilo siitä, että katoaa hetkeen

A restlessness has seized hold of many of us, a sense that we should be doing something else, no matter what we are doing, or doing at least two things at once, or going to check some other medium. It’s an anxiety about keeping up, about not being left or getting behind.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit pohtii ulkopuolisuuden pelkoa ja sen seurauksia (mainitsematta itse termiä) esseessä, joka on osa suurenmoista kokoelmaa The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness.

I forget practical stuff all the time, but I also forget to look at the distance and contemplate the mysteries of the universe and the oneness of all things.

Jos pitää valita, unohdanko mieluummin jonkun käytännön asian hoitamisen vai horisonttiin katselun, valitsen epäröimättä ensimmäisen. Jotta taas jälkimmäinen olisi mahdollista, on pystyttävä katoamaan hetkeen. Ja sen vaikeutta nykyaikana Solnit suree:

It’s hard, now, to be with someone else wholly, uninterruptedly, and it’s hard to be truly alone. The fine art of doing nothing in particular, also known as thinking, or musing, or introspection, or simply moments of being, was part of what happened when you walked from here to there alone, or stared out of the train window, or comptemplated the road, but the new technologies have flooded those open spaces. Space for free thought is routinely regarded as a void and filled up with sounds and distractions.

Rebecca Solnit: ”We’re Breaking Up”, esseekokoelmasta The Encyclopedia of Trouble and Spaciousness (2014)

Hieno havainto tuo, miten työlästä on olla kokonaan jonkun kanssa tai täydellisen yksin (tai miten tärkeää tai autuasta se olisi).

Ping! Ajatuksiin uppoaminen katkeaa häiriötekijään. Vaikuttaa siltä, että missaamisen ilo liitetään usein someen. Esimerkiksi Urban Dictionaryn määritelmässä mainitaan erikseen, että ilo on sitä, että ”nauttii siitä mitä on tekemässä tässä ja nyt, eikä ole somessa julistamassa sitä mitä tekee tai seuraamassa muiden tekemisiä”:

jomo
Joy of Missing Out: You’re enjoying what you’re doing in the here and now and not on social media broadcasting or seeing what everybody else is doing. Opposite of fomo or the fear of missing out.
urbandictionary.com

Ehkä ei ole ihan mustavalkoisesti niin, että asioiden jakaminen tai seuraaminen somessa = automaattisesti ilmentymä pelosta. (Mielestäni tässä haisee potentiaalinen elitismi ja halu erottautua sekä määritellä jotkut toiset automaattisesti fomoilijoiksi.) Ehkä kyse on enemmän tekemisen motiivista, siitä miksi jotain tekee suhteessa omaan elämään tai muihin ihmisiin – kuin tekemisestä itsestään?

Itseäni viehättää yllä näkyvän määritelmän alkuosio, ajatus läsnäolosta ja asioiden balanssista.  Joskus ei ole mitään parempaa kuin somen virtaan uppoaminen, mutta sitä kallisarvoisempi taito on osata irroittautua linkkien ja ilmoitusten pyörityksestä rauhallisin mielin. Kyky olla läsnä omassa seurassaan tai ihmisten kanssa ilman, että mielen takana jäytää ajatus siitä, että elämä jossain toisaalla on täydempää ja kiinnostavampaa.

Ilo siitä, että jättää kuvan ottamatta

Näitä samoja keloja ilmentää katkelma Johannes Ekholmin Graafisesta suunnittelusta – tuosta näennäisestä näyttelyjulkaisusta, joka on jotakin charmantin filosofisen tutkielman ja itsetietoisen kaunokirjallisen opuksen välimaastosta, ja yhtä kaikki tarkkaa ajankuvaa:

JOHANNES: Mä oon lopettanut sen kokonaan, että jos on joku kiva tilanne, että ottais siitä kuvan, koska mä oon huomannut että se kuva ei kuitenkaan kerro mitään ja sit se tilanne vaan menee pilalle. Ehkä se on vähän sellainen faustilainen tilanne. Että pystyy nauttimaan vaan jos ei haluu että se säilyy… Heh. Vähän niinku Faust sopi paholaisen kanssa että sais vastineeks viisauden ja maalliset nautinnot jos se luopuu Instagramista ja livebloggauksesta.

ELMERI: Mä joskus laitoin kuvia johonki Facebookkiin kivoista jutuista, kun näki, mut joskus vaan paskana läppänä.

JOHANNES: Tietenkin on asioita jotka voi kuvata, jotka tuntuu, että jopa vaatii tulla kuvatuks että ne tulis todellisiks. Mutta jos on joku ”tilanne”, tai tunnelma, niin sen vaan pitäis antaa tapahtua. Että jotkut tilanteeet ehkä on semmosia että kuva pilaa ne. Mut sit toisaalta, on paljon tilanteita, mitkä taas syntyy sillai kuvatessa, tai se voi olla myös hauskaa, oma leikkinsä tietenkin, se kaiken kuvaaminen. Tai nauhottaminen!

Johannes Ekholm (toim): Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat. (2013)

Jos keskittyy ottamaan kuvaa tai kirjoittamaan postausta (edes mielessään), ei ole läsnä. Ja jos jatkuvasti keskittyy raportoimaan tekemisistään sen sijaan että eläisi niitä, ajatukset ovat koko ajan jossakin tulevassa, mahdollisesti toteutuvassa tai toteutumattomassa, eivätkä tässä hetkessä. Tuttua pallottelua. Välillä olisi tietysti kiva, jos olisi kuvia muistoina (mutta onko niitä pakko postata mihinkään)?

Kuvaamme, emmekä nauti; kirjoitamme, emmekä muista? Ajatus siitä, että kokemuksen tallentaminen tuhoaa sen autenttisen muiston, on itse asiassa ikivanha. Viisisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua Sokrates oli vahvasti sitä mieltä, että kirjoitustaito johtaa muistin kuolemaan, kertoo historioitsija Abby Smith Rumsey hienossa teoksessaan When We Are No More.

Kirjoitustaito saa ihmiset unohtamaan olennaiset asiat, uskoi länsimaisen filosofian isä: kun luottaa ulkoiseen tukeen, ei harjoita muistiaan painamalla asioita mieleen. Sokrateelle muistaminen oli myös moraalinen teko, ihmisenä olemisen olennainen kysymys.

No, ehkä Sokrates oli lopulta tyytyväinen, että Platon kirjoitti hänen ajatuksensa ylös, Rumsey hymähtää. Ainakin me jälkipolvet olemme kiitollisia siitä. Mutta sekä Ekholmin teoksessa että Sokrateen pohdinnoissa ollaan saman ajatuksen jäljillä: kun ulkoistamme jonkun asian, onko se varmin tapa unohtaa itse kokemus? Voisiko ohikiitävään hetkeen pysähtyä ilman sen taltioimista?

Ilo siitä, että on elossa

Ehkä lopulta on kyse siitä, että pelko on helppoa ja ilo vaikeaa?

Kuten kaikki pelot, fear of missing out elää yksinäisyydestä ja häpeästä. ”Sä et riitä sellaisena kuin sä oot, sun on pakko yrittää”, se kuiskaa korvaan. Ratkaisuksi pelko tarjoaa erilaisia laastareita ja kuluttamista: kokemusten kuluttamista, rahan kuluttamista ja sen kaikkein arvokkaimman kuluttamista: ajan.

Pelko ajaa yrittämään tehdä monta asiaa samaan aikaan, olla monta ihmistä samaan aikaan, sillä valinta on vaikeaa. Samasta pelosta on kyse on kyse myös silloin, kun Brad Pittin näyttelemä Tyler Durden messuaa Fight Clubissa, ettei halua Jackin väistävän kipua: ”Don’t deal with this the way those dead people do. Deal with it the way a living person does.

Iloon kykenevä ihminen on potentiaalisesti vähän vaarallinen, sillä hän ei tarvitse mitään täydentämään olotilaansa. Hän on jo elossa.

Mietin ihailemiani ihmisiä, arjen kapinallisia, jotka tuntuvat tekevän asioita niin kuin itse tykkäävät, luottaen omaan sisäiseen ääneensä enemmän kuin siihen, mitä pitäisi. Ihmisiä, jotka tuntuvat harkitusti (mutta sitä juurikaan alleviivaamatta) kääntävän selkänsä hälylle, ihmisiä, jotka uppoutuvat kiinnostuksensa kohteisiin, lukevat kirjoja, joita kukaan muu ei tällä hetkellä lue, miten heidän kanssaan voi käydä merkityksellisiä ja yllätyksellisiä keskusteluja. Ja jotka myös somettavat, silloin kun huvittaa.

Eivät he varmasti ole varsinaisesti iloisia kaiken aikaa (koko ajatus on, joskin hilpeä, niin aika järjetön). Uskon, että kyse on kyvystä tuntea mielihyvää ja mielenrauhaa sekä sietää ristiriitaisiakin tunteita omien valintojen äärellä.

Näin sen ymmärrän: joy of missing out on kepeää mutta merkityksellistä vastarintaa, suurta laupeutta, haahuilua, harkintaa, unissakävelyn ja autopilotin vastustamista.

Lopulta se on myös elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä.

”This is your life, and it’s ending one minute at a time”, sanoo Tyler Durden.

Onhan sekin ajatus. Että kuluttaisi niitä minuutteja pelon sijaan iloon.

Past, present and future – a still life captures the three dimensions of time in a single picture. Today being my birthday, I decided to pay the exhibition at @sinebrychoffartmuseum an intentionally symbolic visit. For some reason, I find these paintings extremely fascinating, and could study them at hours on end. All those details: caterpillars and butterflies, flowers as buds, in full bloom, and already fading… They remind us that all that we perceive is, by its nature, temporal; to everything, there is a season. Some still lifes are actually quite gloomy or downright funereal, but I find them all in all beautiful and powerful, and even comforting. Oh, and the exhibit is open until 8 January, definitely worth checking out – recommended by the gloomy birthday girl. #stilllife #arthistory #sinebrychoff #birthday #wintersolstice #myhelsinki

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Lisälukemistoa:

Juliaihminen: Mikä JOMO?

Johannes Ekholm: Ratkaisu ahdistukseen on kollektiivinen tai sitä ei ole (YLE: Kirjojen Suomi)

Riina Katajavuori: Mitä teet, kun kukaan ei katso? (YLE: Kulttuuricocktail)

7 oivallusta vuodelta 2016

img_1778_srgb
Kasakkasaarten välinen salmi Pielisellä heinäkuisena yönä 2016.

1. Opettelen keskittymään (ja tylsistymään)

”Jos ihmiset ei enää oo omien ajatustensa kanssa, jos ne ei enää vajoa semmoiseen tilaan, missä aika kuluu hitaasti —niin keksitäänkö me enää mitään uutta?” – Sosiaalipsykologi Eeva Raita

Alkuvuodesta ajattelin paljon elämää älypuhelinten aikakaudella. Haastattelin töiden puolesta sosiaalipsykologi Eeva Raitaa, ja juttelimme tylsyydestä, luovuudesta ja siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset keskeytyvät jatkuvasti — jos ei koskaan pääse syventymään omiin ajatuksiinsa. Että onko se niin hyvä asia, jos ei koskaan ole tylsää? Paljonhan puhutaan, että nykyään keskittymiskykymme ei pärjää enää kultakaloille. Harva juttuprosessi on vaikuttanut omaan elämääni näin paljon. Tuli halu nostaa pää pois maljasta.

Mitä tein? Tulin paljon tietoisemmaksi puhelimen käytöstäni (tutkimusten mukaan ihmiset muuten arvioivat puhelimen käyttönsä rankasti alakanttiin…), valitsin pois kaikki ruudulle välähtävät push-ilmoitukset (eli vilkuilen viestit ehtiessäni) ja poistin Facebookin sovelluksen (kun sitä käyttää selaimella, joutuu näkemään vähän enemmän vaivaa ja rutiininomainen vilkuilu vähenee). Opettelen katselemaan ruudun sijaan ympärilleni tai vain miettimään niitä näitä, en bussissa tai sporassa kaiva aina puhelinta (tai edes kirjaa) esiin ja yritän —ainakin yritän —tietoisesti välttää monen asian tekemistä yhtä aikaa (en esimerkiksi kokouksessa vilkuile puhelinta tai välilehtiä).

Entä sitten? No ainakin tätä: olen ainakin hieman vähemmän hajamielinen kuin aiemmin, ajatukset eivät katkeile yhtä aljon, keskityn ja syvennyn paremmin. Puhelin on mahtava ja tärkeä digiaikakauden tarvekalu, ja ennen kaikkea sen avulla on helppoa olla yhteydessä muihin ihmisiin, ihaniin ja tärkeisiin tyyppeihin. En kuitenkaan halua kadota levottomaan ylivireeseen, johon puhelimen jatkuva vilkuilu itseni aiemmin ajoi.

FullSizeRender (8).jpg

2. Ilmajoogan ihanuus

Mahtava laji. Roikutaan pää alaspäin selkä suoraksi ja mieli kepeäksi. Toimii, vaikka olen akrobaattinen kuin kilpikonna.

3. Rebecca Solnitin nerous

A city is built to resemble a conscious mind, a network that can calculate, administrate, manufacture. Ruins become the unconscious of a city, its memory, unknown, darkness, lost lands, and in this truly bring it to life.

— Rebecca Solnit: A Field Guide to Getting Lost

Upea sanankäyttäjä, inspiroiva kirjailija ja aktivisti, kirjoittaa hän sitten raunioista, feminismistä tai ilmastonmuutoksesta. Kuten elokuussa kirjoitin: People, read Rebecca Solnit. It makes you think = smarter.

4. Aivojumppaa arjen iloksi: New York Times Mini Crossword Puzzle

Kesäkuun löytö (jota mainostinkin jo): New York Times tarjoaa päivittäin vaihtuvan miniristikon maksutta. Muutama minuutti englanninkielistä aivojumppaa — ihana arkinen ilonaihe! (Toimii erityisen hyvin älypuhelimella – hmm hmm…)

5. Every Outfit on SATC

Kuka kommentoi viisaasti sitoutumiskammoiselle kumppanilleen: ”I have my own life… I’m just making you room in it”? Jos tiedät, omistautumisesi on ehkä tasolla, jolla innostut Sinkkuelämän reinkarnaatiosta Instagramissa. (Ja siinä tapauksessa tämä ei ole tietenkään enää mikään uutinen! Olit luonnollisesti kartalla jo kesällä, jolloin tätä ensimmäisen kerran hehkutin.) Puhdasta neroutta kaivaa Sinkuista esiin viides päähenkilö: vaatteet, jotka elivätkin aivan omaa elämäänsä, usein juonikuljetusta metakommentoiden.

6. Superseerumi pelasti talvi-ihon

Jos sinulla ei ole iho-ongelmia — no, onneksi olkoon, mutta täällä ei ole mitään nähtävää. Mutta jos olet kohtalotoveri — I feel you. Olen ehkä ikuisesti vähän iho-ongelmainen, mutta myös äärimmäisen ratkaisukeskeinen ihonhoitaja sekä loputtoman utelias testailemaan uusia rohtoja. Ja näissä asioissa vinkit ovat kullanarvoisia. Pari vuotta sitten löysin kotimaisen luomukosmetiikkasarja EKOPHARMAN Hietalahden hurmaavan Hilla-luomuhoitolan ansiosta. Sittemmin kylppärin kaappi on täyttynyt hiljalleen näistä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisista tuotteista. Tavallisesti kiristelevän pintakuiva nassuni on tykännyt ihan älyttömästi esimerkiksi mustaherukkanaamiosta.

Tänä syksynä keksin kokeilla sarjan kosteuttavaa vadelmaseerumia päivävoiteen alle – ja mitä! En olisi ikinä uskonut, että hipiä voi pysyä näin hehkeänä pahimmankin Siperian viiman puhaltaessa. Lämpimimmät suosittelut! Kannattaa myös käydä moikkaamassa ihanaa ja asiantuntevaa Minnaa Hillassa. (Luonnollisesti tämä suosittelu on täysin oma idikseni ilman minkäänlaista sovittua yhteistyötä. Joskus sitä vaan haluaa jakaa hyviä kokemuksia — kohtalotoverit ymmärtävät.)

EKOPHARMAN tuotteita, seerumi kulkee näemmä nyt nimellä hoitoseerumi. Kuva: hillankauppa.fi

7. Kirjapäiväkirja

Variaatio vanhasta puu kaatuu metsässä -kysymyksestä: jos on lukenut kirjan, muttei muista siitä mitään, onko silloin lukenut ko. kirjan? Miten keksinkin tämän vasta nyt, sitä olen saanut ihmetellä, mutta hyvä näinkin.

fullsizerender-9

EDIT myöhemmin tänään 30.12.2016: korjattu Hilla-hoitolan sijainti Hietalahdeksi (ei siis Ruoholahti). Hilla sijaitsee Ruoholahdenkadulla, mikä varmaan sai mut ajatuksissani kirjoittamaan sen kotikaupunginosan väärin.

Ystävällinen kuolema, julmat ihmiset

fullsizerender-5

Olen se, joka tuo vapautuksen tuskasta,

en se, joka antaa teidän kärsiä.

Millaisissa oloissa ihminen tekee taidetta? Onko taide ekstraa, johon ryhdytään, kun tarvehierarkian alimmat asteikot on tyydytetty? Vai onko se kenties jotakin, joka tuo elämiseen mielen silloinkin, kun sen edellytykset – elämän siis – eivät tunnu edes täyttyvän, se on sietämätöntä ja saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä?

Olen mukava lämmin pesä,

johon pelon vainoama elämä pakenee.

Saaristo-ooppera: Der Kaiser von Atlantis (17.9.2016), Turku, Logomo

 

Tällaisia asioita minut sai miettimään lauantai-illan oopperakokemus Der Kaiser von Atlantis Turun Logomossa.

Der Kaiser von Atlantis eli Atlantiksen Keisari on yksinäytöksinen ooppera, jonka vertauskuvallisessa tarinassa Kuolema menee lakkoon. Kuoleman mielestä yksinvaltainen ja sotaa lietsova keisari huseeraa hänen tontillaan. Niinpä kukaan ei kuole, ja pian keisari on pulassa: mihin hänenkään valtansa perustuu, jos kuolemalla ei voi enää pelotella? Kuolema taipuu jatkamaan kunniakasta tehtäväänsä, kunhan keisari suostuu hänen ensimmäiseksi uudeksi uhrikseen.

Oopperasta tekee erityisen se, että se on sävelletty keskitysleirillä vuonna 1943. Säveltäjä Viktor Ullmann ja libretisti Peter Kien olivat vangittuina Theresienstadtissa nykyisen Tšekin alueella. Oopperaa jopa harjoiteltiin, mutta sitten mitä ilmeisimmin produktiossa havaittiin tiettyjä mahdollisia yhtäläisyyksiä Kolmannen valtakunnan johtajaan. Ullmann ja Kien lähetettiin Auschwitziin, ja heidät tapettiin kaasukammiossa.

Jos en olisi tiennyt taustatietoja, en olisi itse oopperasta arvannut sen syntyolosuhteiden poikkeuksellisuutta. Toki sota on läsnä teoksessa. Nuori tyttö kysyy sotilaalta: ”Onko totta, että on maisemia, / jotka eivät ole kranaatinkuoppien autioittamia? (…) Onko totta, että on niittyjä, jotka ovat täynnä värejä ja tuoksuja?”

Silti Der Kaiser von Atlantis oli kaunis, jopa levollinen kokemus. Teoksessa on mustaa huumoria ja humaani viesti: diktaattorin sisimpään voi syttyä valo ja silmitön sodankäynti voi loppua; toisenlainen maailma on mahdollinen.

fullsizerender-6
Ja musiikki, se on yllättävän harmonista – ehkä sitä olettaisi, että sodan keskellä tehtäisiin jotakin todella raastavaa ja kaoottista? Luonnehdintani lienee amatöörimäinen, mutta ooppera-asiantuntemukseni pohjaakin enemmmän vilpittömään kiinnostukseen kuin muodolliseen pätevyyteen.

Teen taidetta, siis elän (vielä) – teen taidetta, siis olen ihminen

 

”Taide käsittelee tärkeimpiä, kipeimpiä ja kiistellyimpiä kysymyksiä. Se kysyy: ’Miten elää?’ ja ’Miksi elää?'”, kirjoittaa Teemu Mäki eräässä esseessään.

Mieleeni muistui, missä muualla olin törmännyt taiteeseen yllättävissä, lohduttomissakin ympäristöissä: Latvian miehitysmuseossa Riiassa oli vitriineissä gulageilta säästyneitä piirustuksia ja kirjoituksia. Genevessä Punaisen Ristin museossa oli taas kerätty taidetta pakolaisleireiltä – näyttelyssä oli jopa vähäisistä pakkausjätteistä rakennettuja soittimia.

lascaux2
Taide on jotakin, joka varmuudella yhdistää meidät tässä hetkessä siihen ihmiseen, joka eli muutoin hyvin erilaista elämäänsä jääkauden loppupuolella eteläisessä Ranskassa.

En haluaisi heretä tässä yksinkertaistavaan ja usein toisteltuun päätelmään siitä, miten ”taide lisää empatiakykyä”. Taide herättää (parhaimmillaan) voimakkaita tunteita, eivätkä voimakkaat tunteet johda yksinomaan rakentaviin lopputuloksiin tässä maailmassa; taidetta on valjastettu moniin tarkoituksiin.

Ajauduin mietteissäni pohtimaan taideopetusta ja sen roolia kouluissa ja lopulta ihmisen elämässä – miten edelleen tuntuu, että taideaineet nähdään jonakin keveyenä välipalana vakavasti otettavan tietoaineksen rinnalla. Taiteen tekeminen ja omien juttujen löytäminen luo väyliä itsetutkiskelulle ja -ilmaisulle, ja se tässä nykyisessä turhautumisen jopa potentiaalisen väkivaltaisessa ilmapiirissä tuntuu akuutin tärkeältä.

Taiteen ymmärrys antaa myös välineitä kriittiseen ajatteluun ja auttaa erottamaan moraalikritiikin moralismista. Kuten Teemu Mäki pohdiskelee: ”Kriittinen taide ei ole vallitsevan moraalin kertosäe. Sen sijaan kriittisen taiteen tehtävä on moraalikriittinen. (…) Moraalikritiikki on kriittisen taiteen ehkä tärkein tehtävä. Se tarkoittaa ihmisten moraalin ja käytöksen välisen kuilun paljastamista. ”

Ja kun kuolen…

 

Kun keskitysleiriyhteyden on kerran kuullut, ei Kuoleman ja Keisarin tarinaa voi tietenkään katsoa sitä unohtamatta. Se tekee kokemuksesta väistämättä hurjan, pohdiskeli myös Päivi Nisula, produktion toteuttaneen Saaristo-oopperan taiteellinen johtaja, Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa.

Kuolema laulaa Peter Kienin libretossa olevansa ”mukava lämmin pesä, / johon pelon vainoama elämä pakenee”:

Olen suurin vapauden juhla,

viimeinen kehtolaulu.

Hiljaisuutta ja rauhaa on täynnä vieraanvarainen taloni!

Tulkaa, levätkää!

Ehkä juutalaisvainojen ja sotavuosien puristuksessa sekä jatkuvan tuhoamisen ilmapiirissä kuolema alkaa vaikuttaa lopulta ystävällishenkiseltä hahmolta – verrattuna inhimillisten lajitovereiden harjoittamaan julmuuteen.

Siinä on jotakin hyvin lohdullista. Ja samalla hyytävää. Tuntuisi typerältä ja irvokkaalta romantisoida Der Kaiser von Atlantisin syntytarinaa liiaksi.

Keskitysleiriooppera vuosikymmenten takaa saa miettimään sitä kuilua, joka nykyhetkessä vallitsee moraalimme ja käytöksemme välillä – ja ihmettelemään kykyämme pohtia asiaa taiteen keinoin, viimeiseen hengenvetoon asti.

fullsizerender-4

Sitaatit oopperan Der Kaiser von Atlantis libretosta / Peter Kien, suomennos Juhani Koivisto.

Linkkejä yms:

Spotify-linkki: Ullmann: Der Kaiser von Atlantis

Yle Kulttuuri 14.9.2016: Natsit uskoivat teoksen olevan satiiri Hitleristä – Keskitysleirillä sävelletyn pienoisoopperan tekijät kuolivat Auschwitzissa

HS Kulttuuri 12.9.2016: Juutalaistaiteilijat tekivät keskitysleirissä kokonaisen oopperan – ”pelottavan ajankohtainen” teos esitetään nyt Turussa

Teemu Mäki: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. WSOY, 2009.

(Neiti Hoin loppukaneetti: Kirjoitin tämän tekstin muuten jo maanantaina, mutta oli sen verran kiireinen työviikko, etten yksinkertaisesti ehtinyt lisäämään kuvia yms. vikoja juttuja aiemmin. Näin se vaan välillä menee.)

Pieni jälkikirjoitus johtajuuspostaukseen

Täydennän edellistä kirjoitustani muutama haja-ajatuksella.

Jälkikirjoitus.

Pienenä disclaimerinä kerrottakoon, etten kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin huomannut ihailevani yhä enemmän kirkon edustajia, Irja Askolan lisäksi esimerkiksi pastori Marjaana Toiviaista ja arkkipiispa Kari Mäkistä.

Arvostan suuresti sitä, miten he  – ja nimenomaan monessa tilanteessa juuri he ja kummallisesti, jopa raivostuttavasti ainoastaan he, kaikista julkisuudessa hääräävistä ja yhteiskunnallisia asioita työkseen hoitavista ihmisistä – ovat systemaattisesti käyttäneet sitä ääntä, jonka he saavat kuuluviin vähäosaisia puolustaakseen ja miten he ovat ottaneet kantaa demokraattisen järjestelmän perusarvojen ja arkisen inhimillisyyden puolesta. Todellista arvojohtajuutta, näin toisesta joukkueestakin käsin.

Esimerkiksi pääsiäisen aikaan minun korvani huusivat siitä hiljaisuudesta, jossa niin harva halusi keskustella tämän kirkkovuotemme suurimman juhlapyhän äärellä sen nykytodellisuuteen kytkeytyvästä symboliikasta – me elämme joka tapauksessa maassa, jossa luterialisuus nivoutuu tiiviisti kulttuurihistoriaan ja tämän päivän kulttuuriin, joten nämä asiat koskettavat mielestäni myös meitä kirkkoon kuulumattomia kansalaisia. Paljon mukavampihan sitä on jutustella vaikkapa lempparilammasreseptistä. (Ja miksi sitä lammasta syödäänkään taas pääsiäisenä…)

Jälki-jälkikirjoitus.

Välillä tuntuu, että aikamme on jo aika täynnä herkkyyspuhetta (ja erityisherkkyyspuhetta). Itsestäni on aina hivenen ärsyttävää, kun jotakin termiä aletaan hokea joka puolella, usein kritiikittömästi. Siitä tulee doxaa – käyttääkseni termiä, joka on jäänyt mieleen yliopiston alkuajoilta filosofian opettaja Tuomas Tolosen mestarillisilta luennoilta. On jotenkin omituista, kun jotakin ominaisuutta aletaan palvoa kaiken kattavana ratkaisuna jokaiselle ja jokaiseen tilanteeseen.

Samalla tuntuu, että nimenomaan herkkyys on sellainen asia, jolle on ajassamme tilausta. Herkkyys, niin kuin itse sen ymmärrän, on perimmäiseltä merkitykseltään totuuden rakastamista ja sen etsimistä omassa elämässä. Ajassa, jossa turrumme niin moneen asiaan, kuten informaation ja ärsykkeiden tulvaan, herkkyyden esillä pitäminen ja sen kuunteleminen tuntuu vaativan erityistä vaivannäköä. Tai ehkä tämä on vain näköharha – ehkä se on ollut yhtä vaativaa aina, kaikkina aikakausina, eri syistä. Mikä ei tarkoita sitä, ettei vaivaa kannattaisi nähdä.

Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan esimerkiksi Brené Brownin ajatuksiin. Hän kirjoittaa asiaa eikä mitään huttua.

Miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja (ja mistä apua tiukassa paikassa)

Eihän herkkyys voi olla sellasta että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta.

barefoot-1149848_1920

Pääsiäisenä rahkapiirakoita leipoessani kuuntelin radiota ja kuulin niin viisaita sanoja, että niitä mielessäni pyöriteltyäni päätin palata kuuntelemaan ohjelman uudestaan. Jaan nyt ajatukset muidenkin iloksi.

”Kyllä se menee ihon alle…”

 

Helsingin piispa Irja Askola oli Yle Puheella Tuija Pehkosen haastateltavana 26.3. He keskustelivat siitä, miten Askola on ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien sekä yhteiskunnan vähäosaisten puolesta. Kannustavien ja kiittävien viestien lisäksi hän saa näkemyksistään myös voimakasta kritiikkiä sekä suoranaisia uhkauksia. Pehkonen kysyi, miten Askola kestää, kannustettunakin, kaiken kielteisyyden. Miten hän pystyy käsittelemään palautteen musertumatta?

Askola vastasi seuraavasti:

Kun tää on tää solvaaminen ja herjanheitto ja ihan selkeä vihapuheuhkailukin, niin en mä oikein osaa sitä käsitellä. Kyllä se menee ihon alle, joskus valvottaa vähän öitäkin. Mutta sitte kun ystävät sanoo neuvoks juuri että ”hei että, et älä välitä, että tee vaan semmonen kuori itses ympärille”, niin mä sanon, että ”en mä voi mennä siihen”.

Koska minusta piispan yksi tärkein työväline on pysyä herkkänä. Ja eihän herkkyys voi olla sellasta, että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta – kun mä ajattelen, että piispan tehtävä on myös antaa ääntä ja puhua heidän kanssaan ja heidän puolestaan, joita tällä hetkellä ei oikein uutisissakaan kuulla, eikä päättäjät kuule, ja muuta – niin enhän mä nää ja kuule heitä, jos mä päätän, et mä en oo enää herkkä. Se ei vaan toimi.

Pehkonen pohdiskeli Askolan vastausta:

Tää herkkyysasia on tosi mielenkiintonen, ja niin kun sanoin, myöskin lähellä mua. Ja välillä kun lukee johtamisoppaita tai uutisointia, niin tuntuu että se herkkyys on melkein kirosana, ei pitäis olla kiltti tai herkkä tai pehmeä, pitäis olla kova kuori, pitäis mennä eteenpäin ja olla välittämättä negatiivisista kommenteista – ei se multa ainakaan onnistu.

Askola kommentoi:

No, kiva ettei onnistu, koska mä luulen, että sä oot parempi toimittaja ja mukavampi ystäväkin ihmisille sitä kautta.

Hän jatkoi vielä:

Kyllä mun mielestä herkkyys on myös vahvuutta, ja aikamoinen edellytys luovuudelle ja aikamoinen edellytys yhteisöllisyydelle ja solidaarisuudelle. Koska silloinhan mä en voi vaan zoomata katsettani omiin optioihini tai varmistaa omia taivaspaikkoja, tai mitä vaan paikkoja – vaan sillon mä joudun suhteuttamaan sitä omaa elämäntapaani muihin jotka on siinä ympärillä, ja mä ajattelen, että se herkkyys on myös vahvuutta.

Vähän yllätyin Askolan sanoista, siis tuosta ensimmäisestä osiosta. On kai tyypillisempää, että vastataan jotakin siihen suuntaan, että ei se nyt varsinaisesti häiritse, jättää ne ajatukset omaan arvoonsa, haters gonna hate, ja sitä rataa. Ja kuulija sitten miettii, että oho, siinäpä kylmäpäinen tyyppi (hyvässä ja pahassa). Askolan avoimuus valitsemansa tien suhteen yllätti ja viehätti.

Mielestäni tässä ajatustenvaihdossa oli niin kiehtovaa se, että Askola puhui herkkyydestä nimenomaan johtajan näkökulmasta. Kuten Pehkonenkin kommentoi, meillä on vielä paljon vallalla sellaisia näkemyksiä johtajuudesta, joissa herkkyys tuntuu enemmän heikkoudelta kuin ansiolta.

Askola esitti selkeän perustelun, miksi herkkyys tekee hänestä paremman johtajan. Hän piti sitä suositeltavana elämänasenteena myös toimittajille ja ihmisille, kuten hän kommentissaan Pehkoselle ilmaisi. Saattaa kiinnostaa siis muitakin kuin johtajia – esimerkiksi meitä toimittajia sekä ihmisiä. (Pieni vitsi, yritän parhaani mukaan olla molempia.) (Sain muuten huomata, että Askola ei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Koska en itse ole mikään johtajuuskeskustelun eritysiasiantuntija,  googlasin hetkisen ja löysin ainakin aihetta sivuavan Digitalistin artikkelin ja Kodin Kuvalehden jutun – tilausta on siis ilmeisesti muuallakin kuin kirkon piirissä. Mitä herkkyys sitten käytännössä tarkoittaa, se on toisen tai useamman kirjoituksen aihe.)

Tärkeää tässä on se, että Askolan mukaan herkkyyteen ei siis voi suhtautua rusinapullameiningillä. Se on kaikki tai ei mitään. Jos arvostaa herkkyyttä ja ottaa sen lähtökohdaksi elämässä itsensä ja muiden ihmisten kanssa, hyväksyy myös varjopuolet.

Mutta entäs sitten, kun todella heikko hetki iskee? Kun kohtaa arvostelua, on vaarassa lannistua ja etsii voimaa jatkaa eteenpäin? Näitä pohdiskellessani mieleeni muistui eräs pieni, konkreettinen neuvo, ensiavuksi. Sellainen konsti, jonka jokainen meistä voi ottaa käyttöön vaikka nyt heti. Valmistelu vie aikaa noin minuutin. Tarvitaan kynä ja paperia.

Brené Brown ja pieni paperilappu

 

Neuvon myötä seuraan liittyy vielä yksi hurmaava naisihminen, teksasilaisprofessori Brené Brown. (Hän on esiintynyt blogissani useaan otteeseen aiemminkin, mm. lyhyessä kirjoituksessa  haavoittuvuudesta sekä pohtiessani sanoja, jotka eivät auta vastoinkäymisen äärellä. Mitäs sitä kieltämään – I’m a fan. Hänen näkemyksensä hyvästä johtajuudesta on samoilla linjoilla Askolan kanssa.)

Kirjassaan Daring Greatly (2012, suom. Uskalla haavoittua) Brown antaa seuraavan neuvon:

I carry a small sheet of paper in my wallet that has written on it the names of people whose opinions of me matter. To be on that list, you have to love me for my strengths and struggles. You have to know that I’m trying to be Wholehearted, but I still cuss too much, flip people off under the steering wheel, and have both Lawrence Welk and Metallica on my iPod.

Brown neuvoo leikkaamaan paperilapun, jonka koko on noin 2,5 cm x 2,5 cm (eli tuuma kertaa tuuma). Sille paperilapulle kirjoitetaan niiden ihmisten nimet, jotka ovat tukena, tapahtui sitten mitä tahansa.

Ne ihmiset, jotka tietävät sinusta kaiken – ja rakastavat sinua silti, ja juuri siksi. Ehdoitta.

Ne ihmiset, jotka eivät kavahda, vaikka mokaisit kuinka pahasti. Anglismia käyttääkseni ne ihmiset, jotka eivät koskaan heittäisi sinua bussin alle. Ne ihmiset tunnistaa siitä, ettei mielessä edes käy ajatus siitä, uskaltaako jotain kertoa – että mitäköhän se toinen ajattelee. Ihmiset, joiden seurassa saa olla totaalisen nolo.

Käänteisesti samat ihmiset ovat niitä, joiden mielipidettä kannattaa kuunnella erityisellä hartaudella: jos he kertovat, että olet tekemässä jotakin oikeasti arveluttavaa tai arvojesi vastaista, tune in.

On tärkeää, että lappu on tarpeeksi pieni. Sen tulee täyttyä nopeasti, muutamasta nimestä. Harvalla nimittäin on montaa tämän määritelmän täyttävää, näin läheistä ihmistä. Eikä tarvitsekaan olla. Yksikin riittää.

Jos on yksi sellainen ihminen tässä maailmassa, jonka nimen voi kirjoittaa paperilappuun, asiat ovat aivan loistavasti. 

Ja sitten tämä lappu laitetaan lompakkoon. Kun tiukka paikka tulee, kun joku parjaa, sivaltaa ilkeästi, nälvii, hymyilee alentuvasti tai kohtelee kuin ilmaa – niin kaivetaan se lappu esiin ja virkistetään muistia siitä, keiden mielipiteillä meistä ja meille oli lopulta minkään valtakunnan merkitystä. Ja jatketaan eteenpäin.

 

Perfect and bulletproof are seductive, but they don’t exist in the human experience.

– Brené Brown

Vastoinkäymiset satuttavat. Kuten Askola kuvasi, ne menevät ihon alle, niiltä ei voi suojautua. Mutta miten niistä pääsee yli – siihen on työkaluja. Ettei jää turhaa märehtimään.

Pohjimmaisena ajatuksena on uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, käyttäen aikansa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja korottaen ääntään sellaisten asioiden puolesta, joita itse pitää merkityksellisinä. Laittaen itsensä peliin, jolloin väistämättä altistuu myös kritiikille.

Kuten Irja Askola.

  • Kuuntele koko haastattelu Yle Areenassa (kuunneltavissa toistaiseksi, ei aikarajaa).
  • Lue Tuija Pehkosen ajatuksia haastattelun jälkeen hänen blogistaan.

grass-946722_1920

Pieni jälkikirjoitus tähän postaukseen

Kiltteyttä, sattumalta / On random acts of kindness

On the importance of being kind, kindly scroll down for more.

Tällä viikolla yllätyin iloisesti, kahteen otteeseen.

Inboxiin oli ilmestynyt viesti.

krokus-1249936_1920

Ystävä – tai tarkalleen ottaen kaksi eri ystävää – yllätti lähettämällä kauniin ja rohkaisevan viestin. Ihan muuten vain.

Sellaisia lyhyitä viestejä, näin muuten hauskaa unta, jossa lauloit, tulit äsken mieleeni, sen sellaista. Ei mitään varsinaista asiaa, ei kuulumisten kyselyä tai kertomista. Kumpikaan ystävä ei muutenkaan ole sellainen tyyppi, että tapanamme olisi jakaa säännöllisesti arkisia sattumuksia. Virkistämme toisiamme höpöttelemällä henkeviä silloin tällöin.

Juuri sellaisia viestejä, joita ei ole mikään pakko lähettää. Jotka voisi unohtaa. Mutta sitten ei unohdakaan, vaan lähettää.

 

Ilahduin kannustavista sanoista, mutta erityisesti eleestä, pienestä vaivannäöstä. Sellaisesta, mitä mielessä liikkuu usein, mitä aikoo, mutta minkä unohtaa, kun pitääkin mennä pyykkitupaan tai ehtiä bussiin tai ottaa makaronilaatikko uunista. Ainakin minulle käy niin.

Osoittaa myös sopivan tervettä itsetuntoa, jos viestin lähettää noin vain sellaisellekin ihmiselle, jota ei välttämättä tunne vuosien takaa ja juurta jaksain. Ettei pysähdy epäilemään, tarvitseeko tuo toinen kauniita ajatuksiani.

Milloin niitä ei tarvitsisi? Eikä kyse ole siitä, että olisin juuri nyt ollut kovin onneton ja erityisesti kaivannut rohkaisua – mutta kellepä meistä se ei tekisi hyvää, milloin vain!

Ihanat ihmiset. Olipa kiltisti tehty.

Ja mielestäni kyseessä oli tietty kiltteyden alalaji:

Random acts of kindness.

Sattumanvaraista, sydämeenkäyvää kiltteyttä.

Another successful #whiteelephant gift @tapalayapdx annual Christmas party #streetcarnameddesire

A post shared by Jula (@juliaisshooting) on

 

Näitä miettiessäni mieleeni juontui parin vuoden takaa tapaus, jossa kiltteys yllätti keskellä katua.

Fb2014muoks
Ei tätä ihan kuivin silmin muistele vieläkään, varsinkin kun näen, miten edelleen samaiset aikoinaan reilun kokoiset pinkit villasukat kurkkaavat kumisaappaiden suista eteisessä. Tarinaa on kerrottu monta kertaa eteenpäin. Tästä tulee mieleen se, että termillä random acts of kindness viitataan myös tiettyyn yhdysvaltalaislähtöiseen ilmiöön, jossa tehdään jotain mukavaa tuntemattomalle kanssaihmiselle, kuten että maksetaan seuraavan asiakkaan kahvi kahvilassa. Uskon tosin kotikulmien villasukkalahjoittajan keksineen idean ihan omin päin…

Kuinka voimakas ja tervehdyttävä, miltei kapinallinen asia arkipäiväinen kiltteys onkaan!

Kiltteys myös kannattaa, tutkitusti. Yhdysvaltalaisyliopiston tutkimuksessa päiväkoti-ikäisinä avuliaisuutta ja empaattisuutta osoittaneet lapset pärjäsivät myöhemmin elämässä paremmin, oli mittarina sitten henkilökohtainen tyytyväisyys tai ammatillinen menestys. Ja paljon on tietysti muitakin tutkimuksia siitä, miten hyvät teot lisäävät elämänlaatua.

Ja kiltteyshän ei tarkoita sitä, että olisi ovimattona. Voi oikein hyvin olla oikein kiltti ja pitää kiinni omista rajoistaan, kuten ystäväni omassa blogissaan viisaasti kirjoitti aiemmin keväällä.

 

Tässä vaiheessa tällaisia kirjoituksia on yleensä tapana luvata parantaa omat huonot tapansa, joten asiaan ehkä kuuluisi, että vannoisin ylevästi muistavani jatkossa lähettää kaikki ne viestit, jotka nykyisessä tilanteessa jäävät hajamielisen mieleni kätköihin. Olen hivenen huono taipumaan juhlaviin julistuksiin, sillä alan helposti kulostaa omissa korvissani tärkeilevältä. Mutta yritän muistaa tämän:

Mieluummin kadun ihan muita juttuja kuin kiltteyden puutetta.

Vaalitaan kiltteyttä.

Onko sinulla muuten mielessä esimerkkiä arkipäivää piristäneestä kiltteydestä, jonka haluaisit jakaa? Kerro! Kuulisin mielelläni, ja varmasti muutkin – voimme ottaa vaarin yllä näkyvästä vinkistä. Kiitos etukäteen!


 

During this week, on two occasions, a message from a friend made my day. A few nice words, ”thinking of you”, and so forth. What a delightful surprise.

What moved me, even more than the actual content of the messages, was the gesture. That these wonderful people took the time. (And, by the way, neither one of these lovely ladies is the kind of friend to me with whom I write on an everyday basis. We tend to meet only every now and then, and when we do, we focus on chattering about soul-searching etc).

It made me think about kindness. And a special version of it – it is something I’d call

random acts of kindness.

That you do something out the goodness of your heart, not that you need to write in order to ”stay in touch”, but just plain old altruism at work. Also, that you have the healthy confidence that your words are met with a warm-hearted smile, that you don’t stop to hesitate whether they’re ”needed” – who doesn’t need encouraging words, on any kind of day?!

I am confident that indeed this kind of kindness is extremely necessary these days. Well, in any point in history, naturally, but the challenges we are facing currently make no option.

You can practice kindness with strangers, too. It’s just as important.

Because even if, on an occasion, you cannot be absolutely sure of the benefits, the downsides are non-existent.

And here’s an idea – why not share your experiences or thoughts about kindness and write me a comment? Let’s spread kindness around like confetti.

Pieni kiltti lisälukemisto / Kindly, read on:

How to accept kindness (Rookie, issue 48, 2015)

How kindness became our forbidden pleasure (Brain Pickings, 07/13/2015)

George Saunders on the Power of Kindness, Animated (Brain Pickings, 04/28/2014)


 

Soundtrack: Tori Amos: Night of Hunters (Sin Palabras / Without Words), 2011

 

 

 

 

Sanoja, jotka eivät auta ystävää vastoinkäymisen hetkellä (vaikka luulisit)

Kun läheinen kokee vastoinkäymisen, on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Mutta vääriä sanoja löytyy helposti. Ihan tahattomasti.

Hiljattainen koettelemus sai minut ajattelemaan sitä, miten usein yritämme turhaan etsiä lohduttavia ilmauksia: läsnäolo riittää. Ja oikeastaan se on ainoa asia, joka mitenkään balsamoi kirvelevää sielua. ”Olen pahoillani.” ”Onpa tosi perseestä.” ”Olen tässä.” Ehkä seuraavana päivänä: ”Miten tänään menee?” Tiivistetysti: et ole yksin.

Kun taas kaikki ne lausahdukset, jotka pakonomaisesti yrittävät lohduttaa, kääntyvät itseään vastaan. Selitän miksi.

En muuten viittaa mihinkään yhteen tiettyyn harmitukseen tai vain omiin kokemuksiini, vaan mielessäni ovat liikkuneet (valitettavan) monet läheltä seuraamani eri kokoiset ja erilaiset koettelemukset.

Pyörittelin pitkään tätä tekstiä mielessäni, sillä en oikeastaan halunnut julkaista sitä. Mutta jos alkaisin sensuroida itseäni täällä, omassa paikassani, jota muovaan kirjoitus kerrallaan oman näköisekseni… No, ei siinäkään olisi mitään järkeä.

Älä sano 1: KAIKKI MIKÄ EI TAPA, VAHVISTAA

Hei kamoon, jaksaa jaksaa! Tässä tsemppauksessa maistuu urheilumainosten muovinen optimismi. Ja ehkä salilla lausahdus pitää paikkansa, joten siellä sen käyttö sallittakoon jatkossakin. Epäilen, onko henkilö, joka heittää ilmaan puolihuolimattomasti tämän irtoviisauden, koskaan kokenut todella suurta tragediaa.

Vastaan: SEN EI TARVITSE TAPPAA MURTAAKSEEN.

Sillä joskus ihminen saattaa joutua kohtaamaan vaikeuksia, jotka eivät vahvista, vaan ainakin hetkellisesti iskevät maahan, tekevät heikommaksi, haavoittuvaisemmaksi ja saavat epäilemään koko elämän mielekkyyttä, niin, että katkeroitumista vastaan joutuu taistelemaan ponnekkaasti. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silti haluaisi jatkaa eteenpäin, syvästi ja pysyvästi muuttuneena. Mutta ei vastoinkäymisen ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Älä sano 2: ONNEKSI EI KÄYNYT PAHEMMIN.

Just. No, jos olen todistajana edelleen kertomassa tapahtumista, lienee sanomattakin selvää, että olisi tosiaan voinut käydä pahemminkin. Mutta nyt olen siis hajalla, ja silti minun pitäisi olla onnellinen siitä, ettei käynyt vielä pahemmin – please. (Sitä paitsi – et voi olla aivan varma, tiedätkö tapahtumien laajuutta kokonaan, joten voi olla, ettei lausahdus pidä paikkaansa.)

Vastaan: KÄVI IHAN TARPEEKSI PAHASTI.

Anna minulle rauha potea tätä onnettomuutta. Ehkä päädyn samaan päätelmään myöhemmin ihan itse, omin päin, mutta se on eri juttu.

Älä sano 3: KAIKELLE ON TARKOITUS.

Nyt näen punaista. Ihanko totta, kerro lisää?! Aivanko tosissasi väität, että tämä absurdi ja tarpeeton sattumus taianomaisesti nostattaa minut korkeammalle tietoisuuden tasolle? Saapuuko oveni taakse myös yksisarvinen, jolla karautan autuaampaan olotilaan? Ooh, näen valon! Voi olla, että oma näkemyksesi elämästä pohjautuu kaiken selittävälle suurelle suunnitelmalle. Mutta älä holhoa pukemalla minun vaikeuttani banaaliin pakkopaitaan.

Vastaan: ELÄMÄSSÄ TAPAHTUU IKÄVIÄ, MIELETTÖMIÄ ASIOITA.

Hyväksyn järjettömätkin vastoinkäymiset osaksi elämää. Nämä koettelemukset eivät ole lainkaan välttämättömiä elämän syvällisemmän ymmärtämisen kannalta, mutta en anna niiden lannistaa minua lopullisesti.

JOS SE OIS HELPPOO…

Kaikki tiivistyy siihen, että vastoinkäymisen vastaanottaminen on oikeasti taitolaji. Ja olen itse mokannut lukemattomia kertoja, useammin kuin tekisi mieli muistella. Yllä mainituista valeviisauksista olen viljellyt ainakin kahta ensimmäistä sekä monia, monia muita yhtä kehnoja aivoituksia. Ennen kuin oivalsin jotakin. Mikä ei tapahtunut täysin omin avuin.

Mistä johtuu, että hyppäämme suin päin selittämään epäonnea sen kokijalle, mistä kumpuaa pakko paketoida tilanne sopiviin sanoihin? Joku sosiaalipsykologian tai muun ihmistieteen alueella meritoitunut henkilö osaisi varmasti vastata tähän tyhjentävämmin, mutta mietiskellessäni asiaa päädyin itse seuraavaan ajatusketjuun: luulen, että kyse on ainakin osittain siitä, että jos on yhtään empaattinen ihminen, toisen ihmisen murhetta on vaikea kuunnella. Ahdistuksen paino suorastaan tuntuu fyysisesti. Ja sitä haluaisi niin kovasti helpottaa toisen olotilaa ja keventää taakkaa (missä ei ole tietenkään mitään pahaa) –  tai salavihkaa, tahtomattaan, oikeastaan omaansa. Sillä olisi ihanaa tuntea olevansa ihminen, joka todella pystyy jotenkin auttamaan. Mutta samalla ei tule huomanneeksi, että ajattelemattomasti, huomaamatta, vahingossa, sydämellisyydestään huolimatta, asettaakin ensi sijalle oman ikävän olonsa. Sitä lievittää omaa tukaluuttaan laukomalla tyhjiä viisauksia. Eikä välttämättä huomaa, että toinen lysähtää vielä enemmän kasaan.

EMPATIA.

Koska ihan, ihan oikeasti, mitkään sanat eivät pysty taikomaan tuskaa pois. Tätä asiaa pohdiskellessani vastaani tuli sattumalta (ja jos johonkin elämässä uskon, niin hyvin ajoitettuihin ja hyväntahtoisiin sattumiin) kerrassaan briljantti video aiheesta, joka tiivistää kaiken edellä vuodattamani reiluun kahteen minuuttiin – ja tekee sen vielä hauskasti, oivaltavasti ja tuomitsevuutta välttäen. Viisaasta puheenvuorosta vastaa hurmaava Brené Brown, jota kiittelin blogissani jo kesäkuussa käsitellessäni termiä vulnerability hangover. En harrasta gurujen keräilyä enkä pidä kotijumalia, mutta BB (hehe) on ansainnut paikkansa suuresti arvostamieni asiantuntijoiden lyhyellä listalla.

Empathy feels connection, sympathy drives disconnection.

Video havainnollistaa samalla loistavasti empatian ja sympatian merkityseron. Itse olen ainakin, hajamieliseen tapaani, käyttänyt niitä välillä suruttoman synonyymisesti, vaikka ne kuvaavat myötätunnon eri puolia. Ja sitten tämä suoraan ytimeen osuva oivallus:

Rarely, if ever, does an empathic response begin with words ”at least”.

Äh, olen niin innoissani, että mielelläni kirjoittaisin ylös kaiken. Kannattaa tietenkin katsoa video:

Somebody just shared something with us, that’s incredibly painful, and we’re trying to ”silverlining” it. I don’t think that’s a verb, but I’m using it as one. (…) We try to make things better. (…) The truth is, rarely, if ever, can a response make something better, what makes something better, is connection.

Siis: uskalla laskeutua kuoppaan kanssani.

Luulen itsestäni liikoja, jos kuvittelen, etten koskaan enää sortuisi sympatiaan. Toivon, että silloin joku hienovaraisesti hieroo tätä kirjoitusta hyväntahtoiseen naamaani.

Peace.