I would fear nothing

 

Last September, one Saturday night in Geneva, I was watching French tv. I happened to land on a tribute show dedicated to France Gall. One of my favourite French singers of all time, ever since the French classes back in school, got to hear her songs performed by different artists. I just loved how young Selah Sue remade one of her greatest hits from the 60’s, ”Laisse tomber les filles”.

About a month ago, while leaving a restaurant in Helsinki, I saw a pair of fiercely blue eyes staring at me, amongst a wall plastered with posters of different gigs. Oh, she would be in Helsinki, on the 30th of April, I thought. Interesting, I thought. And then the thought would not leave me alone.

nostur_tapahtuma

I just had to see her live, hear her live.

And I did, and it was magical, and yet strangely cosy at the same time. It was another beautiful Saturday night, after what now seems a long, long winter. She sang:

I would fear nothing.

Apropos, another wonderful tribute of a kind from one great artist to another, this time from charming France to the one and unforgettable Ella.

Elle a ce tout petit supplément d’âme
Cet indéfinissable charme
Cette petite flamme

Je ne sais quoi. That’s what they have, each one of these three amazing women and artists. Ella, elle l’a.

Ella, elle l’a
Ella, elle l’a
Ce je n’sais quoi

I think that the album Babacar (1987) will be my soundtrack for this spring.

 

And, apropos, tonight my friend wrote a wonderful post on her blog. She wrote about how we should pay attention to whom we admire, for these people (real or fictitious) tell a great deal about our own selves – about something that may still be hidden deep inside, but waits to burst into bloom, if we give it a chance.

Je ne sais quoi.

 

 

Miksi herkkä johtaja on hyvä johtaja (ja mistä apua tiukassa paikassa)

Eihän herkkyys voi olla sellasta että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta.

barefoot-1149848_1920

Pääsiäisenä rahkapiirakoita leipoessani kuuntelin radiota ja kuulin niin viisaita sanoja, että niitä mielessäni pyöriteltyäni päätin palata kuuntelemaan ohjelman uudestaan. Jaan nyt ajatukset muidenkin iloksi.

”Kyllä se menee ihon alle…”

 

Helsingin piispa Irja Askola oli Yle Puheella Tuija Pehkosen haastateltavana 26.3. He keskustelivat siitä, miten Askola on ottanut julkisesti kantaa esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien sekä yhteiskunnan vähäosaisten puolesta. Kannustavien ja kiittävien viestien lisäksi hän saa näkemyksistään myös voimakasta kritiikkiä sekä suoranaisia uhkauksia. Pehkonen kysyi, miten Askola kestää, kannustettunakin, kaiken kielteisyyden. Miten hän pystyy käsittelemään palautteen musertumatta?

Askola vastasi seuraavasti:

Kun tää on tää solvaaminen ja herjanheitto ja ihan selkeä vihapuheuhkailukin, niin en mä oikein osaa sitä käsitellä. Kyllä se menee ihon alle, joskus valvottaa vähän öitäkin. Mutta sitte kun ystävät sanoo neuvoks juuri että ”hei että, et älä välitä, että tee vaan semmonen kuori itses ympärille”, niin mä sanon, että ”en mä voi mennä siihen”.

Koska minusta piispan yksi tärkein työväline on pysyä herkkänä. Ja eihän herkkyys voi olla sellasta, että mä otan vaan kaiken positiivisen ja myönteisen herkästi vastaan, ja sitten kaiken kielteisen torjun ja lakkaan kuulemasta – kun mä ajattelen, että piispan tehtävä on myös antaa ääntä ja puhua heidän kanssaan ja heidän puolestaan, joita tällä hetkellä ei oikein uutisissakaan kuulla, eikä päättäjät kuule, ja muuta – niin enhän mä nää ja kuule heitä, jos mä päätän, et mä en oo enää herkkä. Se ei vaan toimi.

Pehkonen pohdiskeli Askolan vastausta:

Tää herkkyysasia on tosi mielenkiintonen, ja niin kun sanoin, myöskin lähellä mua. Ja välillä kun lukee johtamisoppaita tai uutisointia, niin tuntuu että se herkkyys on melkein kirosana, ei pitäis olla kiltti tai herkkä tai pehmeä, pitäis olla kova kuori, pitäis mennä eteenpäin ja olla välittämättä negatiivisista kommenteista – ei se multa ainakaan onnistu.

Askola kommentoi:

No, kiva ettei onnistu, koska mä luulen, että sä oot parempi toimittaja ja mukavampi ystäväkin ihmisille sitä kautta.

Hän jatkoi vielä:

Kyllä mun mielestä herkkyys on myös vahvuutta, ja aikamoinen edellytys luovuudelle ja aikamoinen edellytys yhteisöllisyydelle ja solidaarisuudelle. Koska silloinhan mä en voi vaan zoomata katsettani omiin optioihini tai varmistaa omia taivaspaikkoja, tai mitä vaan paikkoja – vaan sillon mä joudun suhteuttamaan sitä omaa elämäntapaani muihin jotka on siinä ympärillä, ja mä ajattelen, että se herkkyys on myös vahvuutta.

Vähän yllätyin Askolan sanoista, siis tuosta ensimmäisestä osiosta. On kai tyypillisempää, että vastataan jotakin siihen suuntaan, että ei se nyt varsinaisesti häiritse, jättää ne ajatukset omaan arvoonsa, haters gonna hate, ja sitä rataa. Ja kuulija sitten miettii, että oho, siinäpä kylmäpäinen tyyppi (hyvässä ja pahassa). Askolan avoimuus valitsemansa tien suhteen yllätti ja viehätti.

Mielestäni tässä ajatustenvaihdossa oli niin kiehtovaa se, että Askola puhui herkkyydestä nimenomaan johtajan näkökulmasta. Kuten Pehkonenkin kommentoi, meillä on vielä paljon vallalla sellaisia näkemyksiä johtajuudesta, joissa herkkyys tuntuu enemmän heikkoudelta kuin ansiolta.

Askola esitti selkeän perustelun, miksi herkkyys tekee hänestä paremman johtajan. Hän piti sitä suositeltavana elämänasenteena myös toimittajille ja ihmisille, kuten hän kommentissaan Pehkoselle ilmaisi. Saattaa kiinnostaa siis muitakin kuin johtajia – esimerkiksi meitä toimittajia sekä ihmisiä. (Pieni vitsi, yritän parhaani mukaan olla molempia.) (Sain muuten huomata, että Askola ei olekaan ajatustensa kanssa yksin. Koska en itse ole mikään johtajuuskeskustelun eritysiasiantuntija,  googlasin hetkisen ja löysin ainakin aihetta sivuavan Digitalistin artikkelin ja Kodin Kuvalehden jutun – tilausta on siis ilmeisesti muuallakin kuin kirkon piirissä. Mitä herkkyys sitten käytännössä tarkoittaa, se on toisen tai useamman kirjoituksen aihe.)

Tärkeää tässä on se, että Askolan mukaan herkkyyteen ei siis voi suhtautua rusinapullameiningillä. Se on kaikki tai ei mitään. Jos arvostaa herkkyyttä ja ottaa sen lähtökohdaksi elämässä itsensä ja muiden ihmisten kanssa, hyväksyy myös varjopuolet.

Mutta entäs sitten, kun todella heikko hetki iskee? Kun kohtaa arvostelua, on vaarassa lannistua ja etsii voimaa jatkaa eteenpäin? Näitä pohdiskellessani mieleeni muistui eräs pieni, konkreettinen neuvo, ensiavuksi. Sellainen konsti, jonka jokainen meistä voi ottaa käyttöön vaikka nyt heti. Valmistelu vie aikaa noin minuutin. Tarvitaan kynä ja paperia.

Brené Brown ja pieni paperilappu

 

Neuvon myötä seuraan liittyy vielä yksi hurmaava naisihminen, teksasilaisprofessori Brené Brown. (Hän on esiintynyt blogissani useaan otteeseen aiemminkin, mm. lyhyessä kirjoituksessa  haavoittuvuudesta sekä pohtiessani sanoja, jotka eivät auta vastoinkäymisen äärellä. Mitäs sitä kieltämään – I’m a fan. Hänen näkemyksensä hyvästä johtajuudesta on samoilla linjoilla Askolan kanssa.)

Kirjassaan Daring Greatly (2012, suom. Uskalla haavoittua) Brown antaa seuraavan neuvon:

I carry a small sheet of paper in my wallet that has written on it the names of people whose opinions of me matter. To be on that list, you have to love me for my strengths and struggles. You have to know that I’m trying to be Wholehearted, but I still cuss too much, flip people off under the steering wheel, and have both Lawrence Welk and Metallica on my iPod.

Brown neuvoo leikkaamaan paperilapun, jonka koko on noin 2,5 cm x 2,5 cm (eli tuuma kertaa tuuma). Sille paperilapulle kirjoitetaan niiden ihmisten nimet, jotka ovat tukena, tapahtui sitten mitä tahansa.

Ne ihmiset, jotka tietävät sinusta kaiken – ja rakastavat sinua silti, ja juuri siksi. Ehdoitta.

Ne ihmiset, jotka eivät kavahda, vaikka mokaisit kuinka pahasti. Anglismia käyttääkseni ne ihmiset, jotka eivät koskaan heittäisi sinua bussin alle. Ne ihmiset tunnistaa siitä, ettei mielessä edes käy ajatus siitä, uskaltaako jotain kertoa – että mitäköhän se toinen ajattelee. Ihmiset, joiden seurassa saa olla totaalisen nolo.

Käänteisesti samat ihmiset ovat niitä, joiden mielipidettä kannattaa kuunnella erityisellä hartaudella: jos he kertovat, että olet tekemässä jotakin oikeasti arveluttavaa tai arvojesi vastaista, tune in.

On tärkeää, että lappu on tarpeeksi pieni. Sen tulee täyttyä nopeasti, muutamasta nimestä. Harvalla nimittäin on montaa tämän määritelmän täyttävää, näin läheistä ihmistä. Eikä tarvitsekaan olla. Yksikin riittää.

Jos on yksi sellainen ihminen tässä maailmassa, jonka nimen voi kirjoittaa paperilappuun, asiat ovat aivan loistavasti. 

Ja sitten tämä lappu laitetaan lompakkoon. Kun tiukka paikka tulee, kun joku parjaa, sivaltaa ilkeästi, nälvii, hymyilee alentuvasti tai kohtelee kuin ilmaa – niin kaivetaan se lappu esiin ja virkistetään muistia siitä, keiden mielipiteillä meistä ja meille oli lopulta minkään valtakunnan merkitystä. Ja jatketaan eteenpäin.

 

Perfect and bulletproof are seductive, but they don’t exist in the human experience.

– Brené Brown

Vastoinkäymiset satuttavat. Kuten Askola kuvasi, ne menevät ihon alle, niiltä ei voi suojautua. Mutta miten niistä pääsee yli – siihen on työkaluja. Ettei jää turhaa märehtimään.

Pohjimmaisena ajatuksena on uskaltaa elää omien arvojensa mukaista elämää, käyttäen aikansa tärkeänä pitämiinsä asioihin ja korottaen ääntään sellaisten asioiden puolesta, joita itse pitää merkityksellisinä. Laittaen itsensä peliin, jolloin väistämättä altistuu myös kritiikille.

Kuten Irja Askola.

  • Kuuntele koko haastattelu Yle Areenassa (kuunneltavissa toistaiseksi, ei aikarajaa).
  • Lue Tuija Pehkosen ajatuksia haastattelun jälkeen hänen blogistaan.

grass-946722_1920

Pieni jälkikirjoitus tähän postaukseen

Haluaisin kertoa ihan kaiken

“Traveling tends to magnify all human emotions.” – Peter Høeg
View this post on Instagram

#streetart #artderue #geneve #geneva

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Olen ollut Sveitsissä nyt kuukauden.

Lähdön alla olin ekstaattinen ja vähän hermostunut myös. Sittemmin olen ollut molempia, enemmän tai vähemmän koko ajan.

FullSizeRender (38)
Geneve on kiehtovan ristiriitainen kaupunki ja paikallinen mediatalo mieletön aitiopaikka. Ihmiset ovat ihania, avoimia ja käsittämättömän auttavaisia; saan saapastella suurinpiirtein minne tahansa, ja aina kaikki raivaavat työkiireidensä keskellä aikaa vaihtaakseen ajatuksia, en voi tajuta.
FullSizeRender (33)
 ”Entä mikä on puolueenne kanta maahanmuuttokysymykseen, viimeaikaisten lausuntojenne perusteella sijoitutte ilmeisesti jonnekin tiukan linjan ja avoimemman kannan välimaastoon?” ”Tämä onkin erittäin tärkeä kysymys… Mielestäni ennen kaikkea tulee kunnioittaa kansainvälisiä ihmisoikeuksia.” No, suurpiirteinenhän tuo vastaus on, mutta kieltämättä kysymyskin tulee vähän yllättäen; toistaiseksi on ollut harvemmin tarvetta leikkiä sveitsiläistä poliitikkoa – ex tempore, en français. Olen studiossa seuraamassa vaalidebatin harjoitusta, kun yhtäkkiä kuuluu pyyntö siirtyä pöydän ääreen liberaalipuolueen varapuheenjohtajan roolissa.

FullSizeRender (39)
”It is harder to crack prejudice than an atom.” – Albert Einstein.

Geneveen liittyvien ennakkoluulojen ja stereotypioiden perusteella kaupunki on silkkaa kansainvälisten diplomaattien ja julkkisten suihkuseurapiirikutsuja, eksklusiivista liihotusta puitteiltaan kauniissa mutta hengeltään kylmässä pikkumetropolissa. Täysin vastakkainen todellisuus paljastuu, kun seikkailen nuhjuisen järjestötalon kellarissa päästäkseni kuuntelemaan keskustelua naisten asemasta sveitsiläisessä mediassa. Einsteinin edellä mainittua lausahdusta siteeraa sosialistipoliitikko, joka pyytää toimittajia muistamaan, miten helposti mediat (hänen näkemyksensä mukaan) tyypittelevät (nais)poliitikkoja, ja kuinka vaikea näitä ennakkokäsityksiä on myöhemmin muuttaa.
FullSizeRender (37)
Olen istunut pressinäytöksessä katsomassa loistavan dokkarin maratonharrastuksen ihmeellisestä historiasta ja keskustellut siitä, menettääkö se hohteensa täysin, kun se on kulttuurisista syistä pakko dubata. (Ihan oikeasti pakko, koska muuten sitä ei katso kukaan, paitsi ne kahdeksan kulttuurifriikkiä, jotka sitä paitsi osaavat englantia eivätkä edes tarvitse käännöstä). Olen hykerrellyt pilotin kuvauksissa toimittajan hillittömälle hehkutukselle yöstä lemmenjurtassa (sellainen sijaitsee Montreaux’n lähistöllä, fyi) ja seurannut itkua pidätellen juttukeikalla seesteistä rauhaa huokuvaa isää, joka lopetti päivätyönsä hoitaakseen autistista poikaansa.
FullSizeRender (40)
Tällä viikolla näin arvoituksellisen marionettiesityksen elämän hauraudesta ja suhteellisen mitäänsanomattoman näytelmän eutanasiasta (harmi). Perjantaina istuin baarissa sunnuntain vaalilähetyksen avaintyyppien kanssa ja päädyin keikalle, jossa riehakas ranskalaisbändi revitti silmäpakoiset sukkahoususääret sätkien ja kajalit poskilla Easy Livingiä. Ja aamulla istun bussissa, joka ohittaa Pradan, Guccin ja Célinen liikkeiden himmeästi valaistut näyteikkunat ja kävelen syysauringon raikkaassa paisteessa herraskaisessa järvenrannassa luksushotellien ohi.
FullSizeRender (41)
Attention without feeling… is only report. – Mary Oliver via Brain Pickings

Sitten on vain tämä riittämättömyyden tunne, ettei aika riitä raportoimaan kaikkea livenä.
En haluaisi vain luetella asioita, ilman,  että ehdin pohdiskella niitä.

Haluaisin kertoa ihan kaiken, mutta tuntuu, että ehdin vain elää.

Upporikasta ja rutiköyhää

(Soundtrack-ehdotus: Pulp ja Common People.)

Kerro, kerro, Instagram – millaisiin todellisuuksiin saammekaan kauttasi kurkistaa?

GET RICH OR...

Jokin aika sitten tulin tietoiseksi ilmiöstä Rich Kids of Instagram.

Somen etujoukoille ja muille valveutuneille tämä on epäilemättä tuttu juttu. Heh heh.

(^ En ole ihan varma, onko tämä vitsi, pelkäänpä, ettei.)

Kyseessä on siis Instagram-tili, jonka kautta pääsee näkemään, miten todella, todella rikkaat nuoret ihmiset – se 1% – viettävät aikaansa. Hmmm.

Tai se osuus tästä joukosta, joka otaksuttavasti haluaa tehdä jotakin selväksi muille, sille/meille 99 prosentille:

Provoisoivaahan tuo on, ja typerryttävyydessään verraten absurdia. Ihme ei liene, että #rkoi on kirvoittanut koko joukon parodioita, kuten ilmeisen Poor Kids of Instagram.

Onhan näitä. Ja historian sivuhan rikkaita on ihaltu ja tirkistelty, kadehdittu ja paheksuttu, erityisesti Yhdysvalloissa. Heitä on kuvattu korkeakirjallisuudessakin, ja tositv-teollisuus tietenkin käänsi nupit kaakkoon, kun se avasi ennennäkemättömällä tavalla pääsyn pällistelemään vaurauden banaaleja ilmentymiä. Tympeydessään niin kuolettavan tylsää, etten tästä yksistään olisi keksinyt kastaa kynääni musteeseen, semminkin, kun on vaikea löytää aikaa oikeasti merkittäviin asioihin, kuten vaikkapa True Detective 2:n seuraamiseen ja viikinkien historiaan perehtymiseen (reissu näköpiirissä!).

Ökypelleily yhdistyi kuitenkin mielessäni toiseen Instagramin kautta hahmottuvaan todellisuuteen, johon tutustuin hiljattain:

SYÖPÄVÄYLÄ

En tiedä kuinka monelle käsite Cancer Alley on tuttu, mutta itse törmäsin siihen ensimmäistä kertaa tässä postauksessa:

”Syöpäväyläksi”*) kutsutaan siis noin 135 kilometrin pituista vyöhykettä Louisianan osavaltiossa, jonka varrella on yli 200 öljynjalostukseen liittyvää laitosta. Sen alueella asuvaa väestöä yhdistää erityisen alhainen elintaso; merkittävä osa heistä on myös afroamerikkalaisia. Ei kuulosta ihan matkailuvaltilta, eikä kovin toivorikkaalta alueelta ylipäätään.

*)oma vapaa käännökseni

Matt Black kiertää ympäri Yhdysvaltoja ja kuvaa kohtaamaansa köyhyyttä tunnisteella #geographyofpoverty. Tarinat tekevät näkyväksi tilastot, joissa jopa kolmannes tietyn alueen väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

View this post on Instagram

Gallup, NM. Officer with the Gallup Police. "So around here, you know, I'm lucky. I had my parents, and I tell my cousins, my siblings, 'Don't do what I did, by having a child in high school.' But I'm lucky: I got to continue my education, I have a job, I have a house, and I have everything that I need. You don't have to have it all, but just having enough to where you're stable, where you feel safe. You don't have to rely on public assistance; you don't have to worry about how you're going to get to work. And that's usually what you'll see when you arrest people here: it's like, 'Well, I'm here, I'm stuck here. I don't have a ride.'" Gallup is a city in McKinley County, New Mexico. The population is 21,678 and the 21.9% live below the poverty level. #geographyofpoverty

A post shared by Matt Black (@mattblack_blackmatt) on

Siinä missä etuoikeutettujen elämäntapaelitistien otokset virtaavat vulgaarin värikyllästettynä mattona, Black on valinnut köyhyyden maantieteelle hillityn ilmaisukeinon. Mustavalkoiset kuvat piirtävät kohteensa poeettisina, harmonisinakin, kontrastina shokeeraavalle sisällölle: ne pysäyttävät.

#WEALTHGAP

Sattumalta juuri näitä kahta Instagram-kolikon kääntöpuolta pohdiskellessani silmiini osui Washington Postin lehtiartikkeli The Rich Kids of Instagram are a product of extreme inequality, and they’re not afraid to show it. Teksti taustoittaa (erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös maailmanlaajuisesti) koko ajan kasvavaa yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta, jonka tuotos jossakin määrin Rich Kids -ilmiökin on.

Ja kas, seuraavaksi huomasin, että samaa aihetta pohdiskeli hieman yllättävässä yhteydessä Flavorwire-sivustolla ”aikuinen mies, joka katsoi ensimmäistä kertaa elämässään Cluelessin” (jonka ensi-illasta tulee viikonloppuna kuluneeksi 20 vuotta, tiedoksi vain – ja jota hehkutin sivumennen jo parin viikon takaisessa halpamuotia käsitelleessä postauksessani). Hän suorastaan ihasteli elokuvan lempeyttä ja päätyi mietiskelemään, ettei Cherin miljonäärielämää voitaisi enää kuvata yhtä viattomaan sävyyn kuin 90-luvulla: 2000-luvun maailma on tehnyt meistä kovin kyynisiä, oikeutetustikin. Elämmehän aikaa, jota kuvastaa #wealthgap, kuten kirjoittaja asian tiivisti.

Kun lähdin tutkailemaan Twitterin tarjontaa tällä tunnisteella, vastaan tuli tuore tallenne Last Week tonight with John Oliverista, jossa isäntä ruotii aihetta pistämättömään tyyliinsä:

Kutsu sitten zeitgeistiksi tai miksi vain.

Yhdysvalloissa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suurempi kuin koskaan sitten 1920-luvun. Pistäähän se miettimään.

Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.
Yhdysvallat on tällä hetkellä yhtä epätasa-arvoinen elinympäristö kuin Iso-Britannian luokkayhteiskunta 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Washington Post.

Sekä Washington Postin teksti että John Oliver muistuttavat, että perinteisesti amerikkalaisessa kulttuurissa uskotaan optimistisesti siihen, että omalla työllä ja sinnikkyydellä kaikki on mahdollista (ja yritteliäisyyden eetosta puoltaa myös kulttuurinen narratiivi, itsenäisyysjulistus jne) – mutta tilastojen valossa optimismille ei vain ole enää katetta. Alkaa olla yhä vaikeampaa vaikuttaa omaan elämäänsä koulutuksen tai työn avulla; lähtökohdat määrittävät vahvasti myöhempää elämää. Ja kun liikkuvuus yhteiskunnan luokasta toiseen vähenee, hukataan samalla väistämättä paljon resursseja ja lisätään näköalattomuutta, muun muassa.

Often, wealth in America is like a one-way mirror. The poor have plenty of channels to watch the rich through social and entertainment media. But the rich are increasingly isolated from lower classes. (Washington Post)

Toisaalta nykyaikana tietoa erilaisista elämänkohtaloista on saatavilla varmasti enemmän ja helpommin kuin koskaan aiemmin, vain hipaisun päässä – jos haluaa.

Oi Instagram, tuo aikamme kuvastin. Mutta ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino, kuten Gogol totesi.

Stuff You Should Listen

Millaisia asioita ihmisen pitäisi tietää? Eipä hätää, siihen on vastaus. Ja se löytyy tietenkin netistä.

How Marriage Works

How Beer Works

How the Placebo Effect Works

How the Berlin Wall Worked

How Extinction Works

Vastauksia tarjoilevat Josh ja Chuck. Ytimekkäästi nimetty radio-ohjelma Stuff You Should Know käsittelee kaikkea arkisen Tupperware-astiaston historiasta kuolemantuomioiden oikeutukseen.

Pohdiskelin, miten kuvailisin kuinka idioottimaisen mahtavan toimiva SYSK on. Mutta se tehtiin puolestani:

Se on se lapsenomainen uteliaisuus ja tiedonjano, jota mä ihailen. Ja huumori yhdistettynä sivistykseen.

No näin olisin sen itsekin kiteyttänyt, jos olisin osannut. Pyynnöstäni tämän luonnehdinnan lausui tuttavapiiriini kuuluva Filosofi, sama henkilö, jolle kuuluu kunnia siitä, että olen tietoinen koko ohjelmasta (erityisen suositeltavaa onkin kuunnella podcasteja hyvässä seurassa). Herrasmies pitää muuten sympaattista blogia Finding Viktor.

@SYSKPodcast

En oikeastaan halua hehkuttaa show’ta yhtään enempää. Sitä pitää kuunnella – should listen indeed. Usein käy niin, että kuuntelee yhden podcastin, jossa viitataan johonkin aiempaan samaa teemaa sivunneeseen ohjelmaan, jonka lataa seuraavaksi, minkä jälkeen – jne.

Yhtenä esimerkkinä tekee kuitenkin mieli mainita – kaikessa ristiriitaisuudessaan – jakso, jonka kuuntelin eilen, ja joka käsitteli crackiä (sitä huumetta siis – tarkennukseksi meille narkoottisten aineiden ei-asiantuntijoille). Se oli huikea, ja myös hyvin hauska, mikä kertoo jotakin juontajakaksikon tyylitajusta. Sivistyin aivojen dopamiinintuotannosta, Yhdsyvaltain huumelainsäädäntöön sisäänrakennetusta rasismista ja Nancy Reaganin ”Just Say No” -kampanjan harhaanjohtavuudesta (välillä harrastetaan myös selväsanaista yhteiskuntakritiikkiä). Ja kuulin myös, miten crack toimii.

Kaikki tämä auttaa ymmärtämään maailmaa ja ympäröivää todellisuutta taas vähän enemmän. Ja ymmärtäminen – siitähän tässä kaikessa on enemmän tai vähemmän kysymys.

Kotimaassaan Yhdysvalloissa SYSK tekee välillä myös livekeikkoja (poikkeuksetta loppuunmyydyille saleille). Siinäpä toive, jota kultivoida.


Stuff You Should Know = stuff you should listen.

It’s interesting, it seems that the favorite topics of listeners are, as follows:

Death

Ecosystem

Jack the Ripper

Extinction

Sharks

Well, that’s also a great way to introduce SYSK to someone. It really is everything from Death to Sharks, while taking care of Tupperware and Marriage on the way.

I continue to be amazed by the unique combination of sense of humour, sensibility and common sense. And, I keep coming back.

Oh, how I wish I could see them live sometime. But, in the meantime – there’s the 700+ podcast archive, still loads of topics undiscovered!

By the way, I owe this gift, in the form of great podcasts, to a gentleman I have the honor of calling a friend of mine, Philosopher, who also keeps a heart-warming blog Finding Viktor, worth checking out.

”Fashion: Personality You Can Buy”

Oikeasti. Kenen mielestä tässä mainoksessa on kaikki kohdallaan?

Usko pois.

AS IF

Huhtikuussa oli pakko ottaa valokuva kauppakeskuksen ulkomainoksesta. Vaikken keksinytkään kuvalle mitään välitöntä käyttöä, blogikin oli alkutekijöissään. Sieppasi vaan niin hemmetisti. Tässä se nyt on.

Oikeasti? Vuonna 2015? Tällainen himoshopauttelun aivoton manifestointi oli ok ehkä joskus 1995, circa Clueless, you know. (Clueless on muuten aivan loistava satiiri ja teini-ikäisen elämäni yksi toteemipaalu. Täytyykin katsoa se pian uudestaan. Oi, tässä helposti herkistyisi kokonaan analysoimaan ysärilegendan erinomaisuutta ja hukkaisi hyvän ärhentelymoodin.)

Ymmärrän kyllä, että meillä on ostoskeskuksia, ja tiedän, mitä niissä tehdään. Käyn niissä itsekin. Mutta voitaisiinko edes vaikka teeskennellä, että tämä ei ole ok vaan tosi mautonta ja kertakaikkisen passé?

HALPAA KUIN SAIPPUA

Kuva tuli mieleen, kun katsoin uutissatiirishow’n Last Week Tonight with John Oliver jaksoa ”Fashion”, jossa ruodittiin halpamuodin kauheuksia. (Hassua muuten, jakso on tullut ulos 26.4.2015, eli päivää ennen kuin otin yllä näkyvän valokuvan. Tässä oli universumi jotenkin synkassa, minä vaan kirjoittelen vähän myöhässä.)

Aina ytimekäs (loistavan käsikirjoitustiimin tukema) Oliver aloittaa tykityksen tyhjentävästi:

Fashion: personality you can buy. (…) We buy a lot of clothes in this country. In 2013, Americans purchased, on average, 64 items per person. And we’re able to do that, because clothing is incredibly cheap these days.

Onhan kieltämättä paradoksaalista, että espanjalaisketju Zarasta irtoaa revittyjä farkkusortseja muutamalla eurolla, mutta sen perustaja, Amancio Ortega, on maailman 4. rikkain ihminen, peitoten mm. öljyalan monimiljardöörejä (lähteenä talousjulkaisu Forbes) . Siinä saa muutama halpishepene vaihtaa omistajaa, ennen kuin on pennit jonossa 64,5 miljardin edestä.

Oliver suomii erityisesti Gap-ketjua, jonka tuotantoketjusta on toistuvasti paljastunut ongelmia viimeisen 15 vuoden aikana. Hän muistuttaa, ettei preppy-lookin sanansaattajana tunnettu amerikkalaisketju ole kuitenkaan poikkeus:

All brands in the industry have problems, Gap is by no means the worst. And if you ask Gap, as we did, they’ll point out they’ve made real improvements and try, as hard as they can, to fix all this. But think about that: that means a company, trying as hard as it can, has been, not infrequently, connected to labor violations in multiple countries over two decades.

Kaikki palautuu tähän:

Deniability seems to have been stitched into the supply chain.

Mitään uuttahan tässä ei ole, tuskin kellekään. Mutta tuntuu, että näistä asioita pitää puhua, jatkuvasti, erilaisilla äänillä, eri areenoilla, eri yleisöille. Jottei kaikki jatkuisi kuin ennen, eihän.

Jutun juoni on kuitenkin siinä, että Oliverin harrastama kiivailu, jolle sillekin on tilauksensa, on aika helppoa. Se on nautittavaa ja tunteita nostattavaa. Komppaan kuitenkin tätä seuraavaa hänelle vastannutta tweettaajaa:

Aivan: mitä oikeita, relevantteja vaihtoehtoja on olemassa tälle nykyiselle, surullisen toimimattomalle systeemille?

Tuon edellä nähdyn ohjelman jälkeen sen Twitterissä käytiin nimittäin aiheesta kuumaa keskustelua, jossa monet ilmoittivat, ettei heillä ole varaa hankkia kalliita eettisesti valmistettuja vaatteita (vaikka oikeasti kyse voi olla siitäkin, että olemme muutamassa sukupolvessa tottuneet omistamaan hurjasti enemmän vaatekertoja kuin ennen ja soveltamaan pukeutumiseen kertakäytön ideologiaa). Surullista on, jos yhdet osattomat ajetaan toisia vähäosaisia vastaan, länsimaiden köyhät ihmiset vs. halpatuotantomaiden köyhät – siinä vasta näyttäytyykin koko globaalin tason ongelmat.  Asiaa ei voi myöskään sysätä vain yksittäisten kuluttajien vastuulle, vaan tarvitaan kansainvälisen tason poliittisia, laillisesti sitovia päätöksiä, vrt. vapaakauppa.

Pohdin aihetta aiemmin Stitched Up -postauksessa, ja aion pureutua asiaan myös jatkossa. Vaikka varaankin oikeuden yksittäisiin äkämöinteihin esimerkiksi typerien mainosten äärellä.

@tenundies ja muita pikkariuutisia

Ten Undies -pikkuhousumerkin Daphne Javitchin Instagram-tili on loistava.

View this post on Instagram

TEN 🌱 #fbf

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

Ihania kuvia kulttisuosioon nousseista laadukkaista, tyylikkäistä ja mukavista pikkareista. Javitch ei löytänyt sellaisia, joten perusti firman. Kannatti.

View this post on Instagram

HBD Diane Keaton 👄

A post shared by Daphne Javitch (@daphnejavitch) on

Ihania kuvia inspiroivista naisista vuosien takaa, esimerkiksi tässä nuori Diane Keaton.

Lisää ihania kuvia, kuten vastustamaton nuori Sigourney Weaver.

Viimeisen viikon olen hykerrellyt New York Timesin uutiselle, jossa kerrottiin muutoksesta alushousurintamalla: Yhdysvalloissa viimeisen vuoden aikana stringien myynti on vähentynyt seitsemän prosenttia ja samaan aikaan isojen pikkareiden myynti kasvanut 17 prosenttia. Artikkelissa pohditaan syitä muuttuneeseen ostoskäyttäytymiseen: naiset eivät enää osta alushousuja miellyttääkseen miehiään (ja kuinka moni heistäkään on oikeasti stringeistä tykännyt), markkinoilla on kauniita isoja pikkareita, granny panties -trendi… Jutussa mainitaan myös Ten Undies ja muita merkkejä. Oh who knows. Mutta mahtavaa, että tästä uutisoidaan. Hooray for panties.