Heidän sensitiiviset pers… oonallisuutensa

Naula, joka törröttää esiin, lyödään muiden tasalle.

Japanilainen sanonta

Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Kuvan lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Erityisherkkyys on nyt pinnalla. Eilisen Hesarin pääkirjoitussivulla mietittiin, miten ”pomosi tuskin on narsisti ja lapsesi erityisherkkä”. Viime sunnuntaina taas ilmestyi lyhyt kirjoitus kulttuurisivuilla:

HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.
HS 23.8. Kulttuuri, C17. Kirjoitus ilmestyi Anja Snellmannin uuden romaanin arvion alapuolella. Ja kuten tämän tekstin alussakin todetaan, erityisherkkyydellä on ilmeisen suuri rooli Antautuminen-teoksessa, mistä kimmoke kommenttiin. En ole itse lukenut kirjaa.

Kaikki eivät toden totta ole erityisherkkiä. Mutta jotkut ovat.

Ja jos miettii, onko – onko sille tilaa?

GREY MATTER

Ehkä se mikä oli helpottavinta kun aloin lukea erityisherkkyydestä oli se että olin AINA ajatellut että olen huonompi kuin muut, nimenomaan huonompi… että miksen jaksa tehdä yhtä paljon, olla yhtä aktiivinen.. kunnes tajusin että sen tekee se herkkyys ja itse asiassa monet hyvät piirteeni on myös herkkyyden ansiota.

Ihana ystäväni antoi minulle luvan lainata viestiään, jonka hän lähetti minulle aiemmin keskustellessamme erityisherkkyydestä. Kun itse luin Elaine Aronin ”perusteosta” HSP – Highly Sensitive Person, tunnistin monista esimerkeistä tämän ystäväni. Mieleeni muistui, miten hän vaikutti välillä elävän hieman kuin eri todellisuudessa kuin me muut, miten hän saattoi reagoida omituisen intensiivisesti; miten hän kirkaisi ja tärisi nähdessään kirjan sivulla kuvan käärmeestä, siinä missä moni meistä korkeintaan kokisi pientä puistatusta, sanoisi ”yäk”. Ensi kertaa tunsin ymmärtäväni tätä ystävääni kunnolla. Ai hän kokee tilanteen näin! Samalla tunsin jälkikättöisesti pientä häpeän nipistelyä: välillä olin halunnut lokeroida hänen erilaisuutensa joksikin… no, joksikin muuksi kuin vain elämää rikastuttavaksi erilaisuudeksi.

Toisaalta on hyvin erilaisia erityisherkkiä ihmisiä, kuten käy ilmi esimerkiksi Anne Kukkohovin haastattelusta Me Naisissa elokuun alussa. En tunne Anne Kukkohovia mitenkään, mutta itsevarma mediapersoona ei ensiajatuksella vastaa ennakkokäsityksiä erityisherkästä ihmisestä. Mielestäni on rohkeaa, että hän kertoo omasta kokemuksestaan – moni kun on varmasti valmis epäilemään koko asiaa.

Erityisherkkyys ei ole diagnoosi, oireyhtymä tai muukaan häiriö vaan ominaisuus. Siis kuin silmien tai hiusten väri, muttei näkyvissä. Se tarkoittaa sitä, ettei sitä voi todeta verikokeella tai sylkinäytteellä. Se selviää ainoastaan lukemalla aiheesta ja tunnistamalla siitä itsensä.

Ja tästä päästään kiinnostavalle alueelle. Sillä jokainen meistä kokee todellisuuden eri tavoin, eikä toisen pään sisään ole pääsyä. Tietenkin omia kokemuksia voi yrittää avata ja selittää, mutta sen varassa me sitten olemmekin: miten yksi asiasta kertoo ja miten toinen sen kuulee.

”TIEDÄTKÖ SE PERUS LUULOSAIRAS FIILIS”

Tiedätkö kun viime aikoina on lehdissä yms . puhuttu erityisherkistä ihmisistä (HSP)? Mä oon jotenkin alkanut tutustua siihen enemmän, ja tunnistan siitä itseäni. Siis sitähän on hirveästi eri ”laatuja” ja ”voimakkuuksia”, ja tavallaan mua häiritsee kun se on sellainen trendi-ilmiö ;), oon jotenkin ollut tosi vastahakoinenkin (tiedätkö se perus luulosairas fiiilis, heti kun lukee jostain, niin ajattelee että mulla on toi, heh), mutta en sitten ole jotenkin pystynyt kieltämäänkään, että tutulta kuulostaa. Jotenkin tuntuu että tunnistan vaan osittain niin selkeästi asioita liittyen esim. sosiaalisiin tilanteisiin, ihan koko elämäni varrelta. Ja jotenkin mua viehättää se, ettei kyseessä ole mikään syndrooma tai diagnoosi, vaan persoonallisuuden (ja tietty hermostonkin) piirre ja samalla keino itseymmärrykseen.

Toinen ystäväni mietti asiaa paljon kriittisemmin:

Mutta toi Aronin kirja, se kyllä avaa silmät. Luen sitä vähän ristiriitaisin tuntein, sillä mietin, kuinka paljon itseäni sieltä tunnistan. Olen kyllä sanonut itselleni, ettei sillä ole väliä, olenko mielestäni hsp vai en, vaan jos saan jotain vinkkejä ja uusia näkökulmia, niin siitähän on kysymys.

SOSIAALINEN VALUUTTA?

Tiedän siis myös ihmisiä, joille asia ei ole niin yksinkertainen. He kokevat kyllä tunnistavansa itsensä erityisherkkyyskirjallisuudesta ja ovat siitä helpottuneitakin, mutta eivät halua ajatella itseään erityisherkkinä – osittain ehkä siksi, että pelkäävät tulevansa leimatuiksi huomionhakuisiksi nyyhkyiksi.

Sillä sehän tässä tuntuu mättävän, eikö? Että jotkut kuvittelevat olevansa vähän… erityisempiä kuin muut.

”Herää kiusaus leimata HSP silkaksi HevoSen Paskaksi.” Viime sunnuntain Hesarin jutussa (siitä, josta oli valokuva yllä) viitataan herkkyden kokemuksen pitkään historiaan, miten ”jo 1700-luvun eurooppalaisen yläluokan tunneilmastossa herkkyys oli tapa kartuttaa sosiaalista pääomaa. Se oli ’täydellinen väline identiteetin luomiseen sille, joka halusi olla jotakin muiden silmissä.'” Case closed. Erikoisuudentavoittelua kaikki tyynni.

Sietämätöntä. Pitäisi vähän näpäyttää, eikö? (Ja jos niikseen tulee, mikäs sen parempi areena siihen kuin maan luetuin päivälehti.)

Kumma juttu vain, että niiden ihmisten parissa, jotka itse tunnen ja jotka ovat erityisherkkyydestä kiinnostuneet ja siihen tutustuneet, tämä teoria sosiaalisesta pääomasta ei osu maaliin ollenkaan. En kiistä tutkijan sitaattia ja analyysiä eurooppalaisesta tunneilmastosta, mutta sen käyttäminen erityisherkkyyden selittämiseen trivialisoi ihmisten todellisia kokemuksia. Jos jotain, herkkyys on tuntunut yleensä painolastilta, kokemukselta perimmäisestä erilaisuudesta, viallisuudesta. Se, että tuntemuksille on löytänyt sanat ja pystyy jakamaan ne muiden kaltaistensa kanssa, ei muuta sitä oikopäätä eduksi, mutta on todella helpottavaa. Ja auttaa näkemään myös omia vahvuuksia, herkkyyden kääntöpuolia.

Erityisherkkyys ei siis oikein arkielämässä tunnu tekstissä määrittelemältä ”sosiaaliselta valuutalta”.

PAM, TÖRRÖTTÄVÄ NAULA!

”Itsensä tai ystävänsä voi diagnosoida muutaman verkosta kaivetun piirteen perusteella erityisherkäksi, mutta samat merkit voivat viitata myös esimerkiksi masennukseen. Tai sitten eivät mihinkään.”

Jos väestöstä noin 15-20% on erityisherkkiä, heitä kuitenkin on keskuudessamme keskimäärin lounaspöydässä yksi, koululuokassa muutamia, ruuhkabussissa jo useampia. Joillain aloilla tai joissakin harrastuksissa heitä on varmasti suhteessa enemmän, joissakin paikoissa vähemmän. Joitakuita he ovat, ja joidenkin ystäviä. Jotka ovat jossain vaiheessa joutuneet pohtimaan asiaa.

On kieltämättä helppoa tuhahdella erityisherkkyysepidemialle, mutta en tiedä, mitä sillä saavutetaan. Jos ihmisellä on kokemus, että hän ei ole tullut ymmärretyksi sellaisen kuin on, miten siihen auttaa se, että hänet vaiennetaan tai että sille naureskellaan ylimielisesti? En tarkoita, että itsensä ylianalysoimisessa tai diagnoimisessa (toim. huom. mitä erityisherkkyys ei tarkkaan ottaen ole, sillä se ei ole diagnoosi) olisi jotakin kannustettavaa. Mutta miksi ne ovat aina ne muut, jotka kuvittelevat olevansa jotain ja me itse niitä hemmetin tervejärkisiä, jotka tiedämme, mitä olemme tai emme ole?

Mikä tässä oikeasti niin paljon häiritsee ja miksi? Mistä tulee tarve teilata eikä ymmärtää? Loppujen lopuksi emme pysty pääsemään toistemme päiden sisään: emme koskaan voi täsmälleen tietää, miten joku toinen todellisuuden kokee. Voi olla, ettei oikeasti ole erityisherkkä, mutta ehkä ihmisellä on jotakin muuta tärkeää kerrottavaa?

Tavallaan pidän erikoisuudentavoitteluakin aika inhimillisenä juttuna: erityisiähän me kaikkia haluamme olla, ainakin itsellemme, ainakin läheisille ihmisille.

Toisaalta mietin, lisääkö tämä keskustelu myöskään ymmärrystä erityisherkkyyttä kohtaan. Miksi on niin vaikeaa ajatella, että toinen voisi olla erityisherkkä? Ehkä itse kaipaisinkin eniten asiaan perehtynyttä lehtiartikkelia, jossa avoimesti pohdiskellaan, missä menee erityisherkkyyden raja. Sille pohdinnalle kun ei tunnu olevan juuri nyt kauheasti tilaa.

”AH OLEN NIIN HERKKÄ”

Loppuun sopii hyvin ystäväni kommentti ”HevoSen Paska”-kirjoitukseen:

Olihan toi tavallaan ihan hauska… tai siis toi HevoSenPaska :DDD… kait mun on myönnettävä et mäkin tunnen sellaista melankolista ylpeyttä ja erityisyyttä… et ah olen niin HERKKÄ… Mä kyllä sanoisin sille et hei, kyllä mä osaan nauraa itelleni, oon varmaan just tollanen herkkyydelläni ylpeilijä. mutta mitä siitä.

Karavaani kulkee, koirat haukkuvat, ja oikeasti tärkeät ihmiset hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet.

Ja vaikket oikein tietäisi, millainen oletkaan.

LOPPUKEVENNYS: FUTURE’S MADE OF…

Ehkä jonkinlaisen ratkaisun asiaan voisi tuoda VR eli virtuaalitodellisuusteknologia, josta somepioneerit nyt pöhisevät. Jospa joskus tulevaisuudessa pääsisimme kurkistelemaan toistemme kokemusmaailmoihin vähän tähän tapaan: