Yllätysvieraat

And I am done with my graceless heart

So tonight I’m gonna cut it out and then restart

’Cause I like to keep my issues drawn

It’s always darkest before the dawn

Lähde: Pixabay / CCO Public Domain
Lähde: Pixabay / CCO Public Domain

Mielestäni parhaat jutut elämässä tapahtuvat usein yllättäen. Spontaanisti pitkäksi venyvä illanvietto, joka kulminoituu villiin juhlintaan epätodennäköisellä kokoonpanolla, kotiin arki-iltana piipahtavat ystävät, joiden hyväksyvä läsnäolo ei häiriinny tuolinselkämyksille sedimentoituneista vaatekasoista; se kirja, johon tarttuu kirjastossa vahingossa, ja jonka sivuilta lukee täydellisen, kauniin heijastuksen sen hetkisestä elämästään. Ei odotuksia lunastettaviksi, kuin sydämellinen pieni lahja.

Pidän siis paljon yllätysvieraista. Ja muutaman kerran olen elämässäni ollut niin onnellisessa tilanteessa, että minulle on järjestetty yllätysjuhlat. Nyt minulla on hivenen samanlainen tunne. Kerron tarinan naisesta ja kasvihuoneesta.

YLLÄTYSVIERAAT

Olipa kerran nainen. (Hänet voi halutessaan kuvitella vähän Florencen kaltaiseksi. Mutta tämä on vain ehdotus. Saattaa olla, että tämä nainen ehkä haluaisi muistuttaa vähän sellaista sielukasta ja karismaattista hahmoa, ainakin tilaisuuden tullen tällaisessa tarinassa.) No niin. Olipa kerran siis nainen, joka hankki kasvihuoneen, sillä hän kaipasi mielekästä tekemistä, ja asioiden kasvattaminen ja hoitaminen tuntui kiehtovalta. Hänellä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa: kerrankin hän vain lähti tekemään ainaisen suunnittelun, puntaroinnin ja analysoinnin sijaan.

Nainen valikoi kasvihuoneeseen tarkasti yhden lajikkeen kerrallaan, istutti sen rauhassa, tutustui kuhunkin yksilöön, opetteli hoitamaan sitä. Näki vaivaa, nautti käsiensä jäljestä. Nainen vietti aikaa kasviensa keskellä ja viihtyi, tunsi olonsa omaksi. Kuin huomaamatta kasvihuoneesta tuli hänelle yhä tärkeämpi paikka – mikä tuntui hassulta, olihan se saanut alkunsa miltei sattumalta, päähänpistosta: onnekas oikku. Kokoelma kasvoi vähitellen.

Kasvihuone oli auki yleisölle, ja siellä piipahti silloin tällöin jokunen vierailija, yleensä naisen tuttu, jolle hän oli kertonut uudesta harrastuksestaan. Hän piti itse kokoelmastaan, muttei laskenut sen varaan, että se kiinnostaisi muita – olihan paljon paremmin varustettuja ja pitkään toimineita, tunnettuja kasvihuoneita, joissa vierailijat saisivat varmemmin vastinetta uhraamalleen ajalle.

Eräänä päivänä kävi niin, että hänen käsiinsä sattui lajike, joka herätti ystävien kiinnostuksen. Siinä oli jotakin, joka veti ihmisiä puoleensa – mitä, sitä nainen ei itse tiennyt. Hän tiesi vain, että oli valinnut tämänkin yksilön rakkaudella, harkiten, kokoelmaansa täydentämään.

Yhtä kaikki, pikkuhiljaa kasvista alettiin puhua kaupungilla. Sana kiiri suusta suuhun, ja pian – yllättäen – kasvihuoneeseen virtasi vierailijoita. Heitä tuli solkenaan, ihan ventovieraitakin. Ihmiset vaikuttivat mukavilta, niin hän halusi ajatella, tosin enimmäkseen he olivat hyvin vaiteliaita. Joku esitti kohteliaisuuden, toinen kiinnostuneen kysymyksen.

Nainen oli hämmentynyt – hyvin hämmentynyt – ja ilahtunut. Väkijoukon kasvaessa ja tuntemattomien yhä virratessa sisään hän ehti myös hivenen kauhistua. Mitäköhän vieraat oikeasti ajattelivat näkemästään? Ja: ”Enhän ehtinyt edes siivota täällä.”

Vähitellen kävijöiden virta laantui. Joku pisti päänsä ovesta uudestaan, ehkä saadakseen vielä toisen vilauksen ihmekasvista, ehkä tarkistaakseen, olisiko kokoelma sitten edellisen kerran jo karttunut.

Nainen istui kasvihuoneessaan, mietteliäänä. Hän katseli kasveja ja aisti niiden mykän ystävällisyyden ympärillään. Kaipasiko hän yllätysvieraiden ryntäystä? Palaisivatko he, ja jos, niin kasvaisiko hänen kokoelmansa heidän odottamallaan tavalla? Nainen tiesi viihtyvänsä kasviensa keskellä mainiosti yksinkin. Mutta jos hän olisi karttanut seuraa täysin, hän ei olisi koskaan avannut ovea, kertonut kellekään, kutsunut edes ystäviään katsomaan: asioiden jakaminen tekee kuitenkin kaikesta usein mielekkäämpää.

SINCERELY YOURS

En tiedä, kuinka kiinnostavaa kenestäkään on lukea blogin pitäjän pohdintoja blogin kirjoittamisesta – itsestäni se kuulostaa äärimmäisen pitkästyttävältä jorinoinnilta. Mutta olisi tuntunut myös omituiselta sivuuttaa täysin se seikka, että edellinen postaukseni Sanoja, jotka eivät auta ystävää... keräsi muutaman kuukauden ikäiselle blogilleni moninkertaisen lukijajoukon aiempiin kirjoituksiini verrattuna. Jos aiemmin täällä kävi joitakin kymmeniä tai satoja ihmisiä, nyt teitä oli yhtäkkiä tuhansia.

Sen, mitä haluan sanoa, sanon tässä: yllätysvieras, ystävä, mukavaa, kun kävit. Olen iloinen, jos tulet uudestaan. En tiedä, mitä tulevaisuuden kirjoitukset pitävät sisällään. Sen tiedän, että haluan, että  kaikki, mitä täällä teen, tuntuu aidolta ja vilpittömältä. On se sitten mitä tahansa: hämmästelen, hykertelen, haaveilen, välillä höpöttelen mitä sattuu. Yleensä aihe tulee luokseni kirjan, elokuvan, matkan tai jonkun silmien ohitse lipuvan ajattoman tai ajankohtaisen ilmiön muodossa. Mutta ehken jatkossakaan pelkää kirjoittaa silloin tällöin aiheista, jotka ovat osittain henkilökohtaisiakin. Silloin kun se tuntuu oikealta, vilpittömältä jutulta.

Jos haluaisit kertoa ajatuksiasi edellisestä kirjoituksestani, tai muista, kuuntelen ja keskustelen mielelläni.

There is a beauty in numbers, mutta massoja enemmän minua lämmittää, jos tiedän vaikka yhden ihmisen todella ilahtuneen – tai kun tuttava tarttuu hihaani törmätessämme ja kertoo kirjoitukseni koskettaneen. Vaikka ollakseni täysin vilpitön, ensi sijassa kirjoitan kai edelleen ennen kaikkea itselleni.

SHAKE IT OUT

Yllätyksiä, niitä mukavia sellaisia, koin viikonloppuna myös Flow-festivaalilla. Florence, punatukkainen jumalatar, asteli yleisön eteen paljain jaloin ja meikittä: hän oli teatraalinen, hauras, hurja ja herkkä.

Holy Florence. #flow #flow2015 #flowfestival #florenceandthemachine #ouhoh

A post shared by Hannamari Hoikkala (@hannamarihoi) on

Kun koskettava, ihmeellinen konsertti läheni loppuaan, hän pyysi jokaista ottamaan laukustaan hatun, paidan, jotakin, ja heiluttamaan sitä ilmassa: ravistamaan pois turhan taakan. Shake it out!

And I’ve been a fool and I’ve been blind

I can never leave the past behind

I can see no way, I can see no way

I’m always dragging that horse around

All of his questions, such a mournful sound

Tonight I’m gonna bury that horse in the ground

So I like to keep my issues drawn

But it’s always darkest before the dawn

Florence + the Machine: Shake it Out