Mielikuvitus on ihmisen suurin rikkaus – Grandad’s Island

Monissa opettavaisissa tarinoissa neuvotaan, ettei pidä langeta ansaan liian helposti.

Faabelit muistuivat mieleeni, kun luin viime viikolla Hesarissa julkaistua virolaisen lastenkirjailijan haastattelua. Juttu päättyi Andrus Kivirähkin provosoivaan heittoon, jossa hän väittää, että lapsille pitää kertoa vain iloisia tarinoita ja haukkuu näillä perusteilla Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä huonoksi: ”Ei lastenkirja saa olla traaginen. Sen pitää olla eskapistinen!”

Varomaton Lindgren-fani poistaa varmistimen aseestaan välittömästi, mutta ehkemme tartu ovelaan syöttiin: mikäpä sen parempi tapa kerätä huomiota itselleen kuin parjata maailmankuulua lastenkirjailijaa.

Emme siis vaivaudu vimmastumaan opportunistisesta sivalluksesta. Jos sen sijaan tarkastelisimme Kivirähkin näkemystä tarkemmin, havaitsisimme perin kummallisia ajatuksia lapsista ja lastenkulttuurista.

”Ei kirja saa olla traaginen! Sen pitää olla eskapistinen!”

Voisitteko koskaan kuvitella, että kukaan höperehtisi samankaltaisia ehdottomuuksia kirjallisuudesta yleisellä tasolla? Lausahdusta pidettäisiin pähkähulluna: kirjojahan lukevat erilaiset ihmiset erilaisine makuineen ja erilaisine tarpeineen. Vaan lapset – nuo pienet, ihmistä muistuttavat oliot – heitä on helppo katsoa alaspäin, ovathan he kovin lyhyitäkin. Lapset sopii niputtaa yksiulotteiseksi joukoksi, jolle tarjotaan vain leikkisää hupailua. Vaikka arvelen, ettei kirjailijasetä ollut tosissaan, varoitan: varjelkaamme lapsia ennen kaikkia tällaisilta hyvää tarkoittavilta tomppeleilta.

Nyt, saatuani tämän ajankohtaisen osuuden alta pois, haluan jo päästä kertomaan siitä, mistä alun perin aioin kirjoittaa: erityisen ihmeellisestä kirjasta, jota suosittelen lämpimästi jokaiseen lastenhuoneeseen. Siis lastenkirjasta.

Sadun saaren avosilmin näin

Eräänä päivänä perheen iso ja pieni ihminen kävivät kirjastossa. Heillä oli tuomisinaan lastenosaston englanninkielisestä hyllystä mukaan tarttunut teos Grandad’s Island.

FullSizeRender (45)

Ensimmäiseksi viehätyin kauniista, värikkäästä ja oivaltavasta kuvituksesta.

Kun luimme tarinan läpi, en voinut miltei uskoa, miten vaikuttunut olin. Jälleen kerran pohdin, miten mielettömältä toisinaan tuntuukaan jako aikuisten ja lastenkirjallisuuden välillä.

Pieni Syd-poika asuu isoisänsä naapurissa ja vierailee tämän luona usein. Eräänä päivänä isoisä näyttää Sydille ullakolla salaisen oven, jonka kautta he nousevat suuren laivan kannelle – keskellä suurkaupungin kattoja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

He seilaavat pois avomerelle ja rantautuvat saareen, jota asuttavat monet eksoottiset ja ystävälliset eläimet.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Syd ja isoisä tutkivat ihmeellistä saarta, uivat vesiputouksessa ja maalaavat yhdessä.

FullSizeRender (57).jpg

Kun lähdön aika koittaa, isoisä kertoo aikovansa jäädä saarelle.

FullSizeRender (48)

”Eikö sinulle tule yksinäinen olo?” kysyy Syd. Eläinten ympäröimä isoisä hymyilee: ”En usko.”

FullSizeRender (49)FullSizeRender (50)

Niin Syd lähtee laivalla yksin kotiin; aallokko on hurja ja matka tuntuu pitkältä. Kotiin päästyään hän juoksee jälleen pihan poikki isoisän taloon. Se on nyt autio ja tyhjä. Hän nousee ullakolle, mutta salainen ovi on kadonnut.  Yhtäkkiä Syd kuulee, miten ikkunaruutuun koputetaan.

FullSizeRender (51)

Hän löytää ikkunalaudalta kirjekuoren.

FullSizeRender (52)

Kuinka uskomattoman kaunis ja lempeä kertomus, eikö vain?

Ihaninta Sydin ja isoisän monitasoisessa seikkailussa on, että siinä on jotakin selittämätöntä. Se kertoo ilmiselvästi erosta ja sen aiheuttamasta surusta, mutta tarinan tenho ei tyhjene yksioikoiseen merkitykseen.

Mielestäni Grandad’s Island kiehtoo siksi, että se onnistuu puhumaan elefantille.

Talk to the elephant

Viime syksynä istuin kuuntelemassa puhekouluttaja Juhana Torkkia, joka puhui tarinankerronnasta. Torkki käytti luentonsa pohjana Daniel Kahnemanin mainetta niittänyttä teosta Thinking, Fast and Slow (2011, suom. Ajattelu, nopeasti ja hitaasti). Psykologi ja tutkija Kahneman avaa teoksessaan maallikolle ymmärrettävällä tavalla ajattelumme kahta puolta, joille hän on antanut nimet Systeemi 1 ja Systeemi 2.

  • Systeemi 1 on ikivanha, primitiivinen osa ajatteluprosessiamme, intuitiviinen, emotionaalinen ja nopea.
  • Systeemi 2 on tietoinen mielemme, looginen, analyyttinen ja hidas.

Siinä missä usein kuvittelemme mieluummin tekevämme päätöksiä ja ajattelevamme Systeemi 2:lla, komennossa onkin Systeemi 1. Ne ovat vähän kuin norsu ja norsun ohjastaja: Systeemi 1 on se mahtava majesteettinen eläin, ja Systeemi 2 istuu satulassa. Systeemi 2 yrittää ohjailla, mutta usein Systeemi 1 tömistelee omia polkujaan.

Muistan esityksestä erityisesti tämän: Torkin mukaan tarinankerronta on siis ennen kaikkea sitä, että puhutaan elefantille meissä. Hyvä tarinankertoja onnistuu aina jättämään kertomukseen pieniä aukkoja, jotka ruokkivat mielikuvitustamme ja saavat meidät viehtymään tarinan maailmasta.

Ja tässä, jos missä, onnistuu myös Benji Davies, lontoolainen kuvittaja ja lastenkirjailija. En ole ihastuksineni yksin – hänet on palkittu jo aiemmistakin teoksistaan, eikä liene yllätys, että myös Grandad’s Island on kerännyt tunnustusta. Kunpa se myös ihmeen kautta löytäisi suomentajan!

”…kyky nousta mielikuvituksensa voimin…”

Symmetrian vuoksi annan näin lopuksi puheenvuoron Lindgrenille, joka joutui alussa kritiikin kohteeksi. Miten hän pohti tarvettaan kirjoittaa toisinaan myös surullisia satuja, joissa lapset kohtaavat yksinäisyyttä ja pelkoa? Lindgren kuvasi kirjojensa sankareita seuraavasti:

Heiltä kaikilta oli elämässään riistetty lähes kaikki lukuun ottamatta ihmisen suurinta rikkautta: kykyä nousta mielikuvituksensa voimin merkityksettömästä, pahuuden täyttämästä todellisuudestaan yhteenkuuluvuutta ja elämäniloa säteilevään paratiisiin.

Ihmisen suurin rikkaus: kyky nousta mielikuvituksensa voimin….  Tämä on yksi lempisitaateistani Lindgreniltä.

Kikatuttavat kivirähkit ja riemastuttavat kunnakset – niillä on ehdottomasti oma tärkeä roolinsa. Mutta kuinka voisimme yhtyä kummallisiin ehdotuksiin siitä, että kirjojen – tai lastenkirjojen – pitäisi tarjota todellisuudesta vain sen iloisia ulottuvuuksia?

Luuletteko, että elefantille riittävät ainoastaan mukavat, harmittomat tarinat?


Päivitys 22.5.2017: Ilokseni huomasin, että kirja on suomennettu nimellä Vaarin saari! Kustantaja on Karisto ja kääntäjä Leena Perttula. Suomenkielinen versio on ilmestynyt jo viime vuoden puolella, mutta itse havahduin tähän vasta nyt. Hieno juttu!

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Mielikuvitus on ihmisen suurin rikkaus – Grandad’s Island

  1. Miten ihana teksti; olen kaikesta niin täysin samaa mieltä kun olla ja voi. Ja miten ihana tuo kirja. Täytyy vinkata erinäisiä tahoja, tämä on saatava myös suomeksi!

    Tykkää

  2. Kiitos, ihana! ❤ Miten mukavaa, että piipahdit. En yhtään ihmettele, että ollaan samoilla linjoilla – siinä Suojattomassa, jota luen, on todella jotain mystistä… Ja voi, olispa mahtavaa, jos lapset pääsisi tutustumaan tähän suomeksi!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s